Henrik Tikkanen Mauno Koiviston tukimiehenä

TERVEISIÄ HENRIKINKADULTA, niin kuin edellisessä blogissani lupailin (’Henrik Tikkasen kanssa verikokeessa’, 7.1.2019) – tosin nopeammin kuin silloin osasin ajatella.

Poikkesin viikolla antikvariaattiin, joka tyhjensi lisäalennettuun hintaan hyllystä päättyneen vuoden kirjoja. Helmet sieltä oli tietty seulottu jo parempaa talteen, mutta noukin silti muutaman mukaani, jos ei muuten niin kohteliaisuudesta. Hukkareissuhan ei ole koskaan kiva, kenenkään kannalta.

Kauppoja tehdessä silmään osui jostain sivuläjästä minulta osoitesarjasta puuttuva Henrik Tikkanen, joka näytti säilyttäneen ainakin taloudellisen arvonsa paremmin kuin viime vuoden uutuudet. Tuli parempi mieli, kun sai kotiin viemisiksi jotain mitä halusi oikeasti heti lukea.

VIINIIN, TAITEESEEN JA NAISIIN liittyvän perusjollotuksen ohessa kiinnostusta Henrikinkadun (1982) päiväkohtaisiin merkintöihin ruokki ajankohdan politiikka. Vanha presidentti (Urho Kekkonen) on neljännesvuosisadan hallittuaan käynyt kykenemättömäksi, ja Tikkanen suostuu valitsijamiesehdokkaaksi uuden valtiaan vaaliin.

Se on poikkeuksellinen temppu vannoutuneelta individualistilta, mutta nimeltä mainitsematon Mauno Koivisto onkin idoli, sekä kansan että Tikkasen. ”Minun poliittinen kantani on rauha”, hän kirjoittaa, ”ehkä ainoa seikka mikä minussa on selväpiirteistä, tämä sinisilmäinen epärealistinen idealismi.”

Ehdokasta Tikkanen kutsuu rauhanpresidentikseen, mutta miesten henkinen yhteys taitaa paradoksaalisesti palautua sotaan. Sinne molemmilla oli kiire vapaaehtoisina teinipoikina. Koivisto-myytin alkulähteet puskevat pintaan, kun pasifistikin perustelee: ”Sodassa hän palveli samalla rintamalohkolla kuin minä…”

Ja mitä olisivat vaihtoehdot? ”Mies joka kulkee antabuskapseli nahan alla” (Ahti Karjalainen) tai Keskustapuolueen virallisen kilvan voittaja (Johannes Virolainen), josta Tikkanen kuittaa epäluuloisena: ”Pakkoraittiin asemesta saatiin täysraitis.” Ruotsalaisten ehdokas taas on vanha heimopäällikkö (Jan-Magnus Jansson), joka puhuu puolustusmäärärahojen lisäämisestä ja halustaan panna vauhtia armeijaan.

Kapselimies on Tikkasen sanoin ”suurpääoman ja stalinistien ehdokas, kunniallinen porvari”. Tämä kelpaisi presidentiksi vanhimmalle tyttärelle, joka on ”stalinisti ja sitä kautta hyvää pataa monien suurpääoman perillisten kanssa”. Äiti Märta tukee nuoren oikeutta vakaumukseensa, mutta Henrik rähjää, ”että jokaisen ihmisen oikeus on jokaisen ihmisen eikä puolueen oikeus”.

JOS PRESIDENTTIKYSYMYS ravisteli joitakin perhepiirejä, mobilisoi se toisia myös kansanvallan käyttämiseen ohi perinteisen puoluevallan. Tämä näkyi joulun alla 1981 julkaistussa ilmoituksessa, jossa vajaat 400 tiede- ja kulttuuriväen henkilöä vetosi äänestäjiin Mauno Koiviston valinnan puolesta.

Allekirjoittaneet sanoivat edustavansa erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä tai olevansa poliittisesti sitoutumattomia. Heitä yhdisti käsitys siitä, että Koivisto oli ”toiminnallaan ja henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan saavuttanut suomalaisten luottamuksen yli puoluerajojen”. Asetetuista ehdokkaista tämä täytti parhaiten tasavallan presidentille asetettavat vaatimukset.

Teollisuuden keskusliitossa oltiin eri mieltä. Se oli jo marraskuussa kehottanut äänestämään ”niitä puolueita ja henkilöitä, jotka ovat aktiivisesti kehittäneet markkinatalousjärjestelmäämme pohjautuvaa, ulkomaankaupan monipuolistamista ja naapurimaamme Neuvostoliiton kanssa käytävää, työllisyyttä edistävää kauppaa”. Kaupungilla puhuttiin, että kannanotosta puuttuivat vain Ahti Karjalaisen pituus, paino ja kengännumero.

Vuodenvaihteen Helsingin Sanomissa Koivisto-ilmiötä yritettiin sitten padota koko sivun ilmoituksella: ”Mietipä tätä suomalainen: Presidentin vaali ei ole vain henkilövaali”. Suomessa ei ollut koskaan ollut sosialistista presidenttiä, eikä sellaista kaivattu nytkään: ”valitsijamiesvaaleissa on syytä näyttää, että linja säilyy”. Suomalaisen elämänmuodon jatkuminen lasten päivähoitoa myöten varmistettiin parhaiten äänestämällä porvarillisten puolueiden ehdokkaita.

Alla komeili sata lähinnä elinkeinoelämän napamiehen ja muutaman naisen nimeä niin, että vetoomus on jäänyt historiakirjoihin jonkinlaisena idänkaupan vuorineuvosten huonosti harkittuna harhalaukauksena. Mutta mahtui sekaan jokunen professori, urheilija ja taiteilijakin, kirjailijoista Eeva Joenpelto, Lassi Nummi ja Paavo Rintala.

KOIVISTOLAISET VASTASIVAT pari viikkoa myöhemmin, juuri ennen tammikuun valitsijamiesvaaleja: ”Me suomalaiset olemme harkinneet”. Vetoomus oli entisensä, mutta allekirjoittajien määrä kasvanut yli 600:n, kun mukaan oli haalittu viitisenkymmentä urheilijaakin. Olympiamitalisti Antti Kalliomäestä tuli sitten presidentin valitsijamies sitoutumattomana ehdokkaana SDP:n Uudenmaan listalta.

Koko ikänsä auktoriteetteja vastaan hyökkäillyt Tikkanen oli tuntenut itsensä lurjukseksi kysellessään tuttaviltaan nimeä ehdokkaansa taakse. Suhteet vaimoonkin olivat surkealla tolalla. Kulttuuriväen rauhanjunaa puuhaavalta Märtalta saattoi hellitä Koivistolle ääni, mutta ei julkista tukea. Kaikkinensa saalis oli kuitenkin hyvä myös ruotsinkielisten joukossa.

Vetoomuksen allekirjoittajista 61 käytti kirjailijan titteliä. Lueteltakoon heidät tässä, kun taiteilijoita on useammin osoiteltu sormella suomettuneen Suomen mannekiineina, kommunismin ja Neuvostoliiton myötäilijöinä. Näyttelijöistä saisi kenties vähintään yhtä näyttävän listan.

Risto Ahti, Robert Alftan, Tuulikki Alsta, Erik Andrén, Agneta Ara, Kari Aronpuro, Anna Bondestam, Solveig Emtö, Arja Eriksson, Tua Forsström, Pentti Holappa, Helvi Hämäläinen, Simo Hämäläinen, Kaarlo Isotalo, Olli Jalonen, Martti Joenpolvi, Lauri Kaarto, Anu Kaipainen, Christer Kihlman, Pekka Kinnari, Väinö Kirstinä, Marjatta Kurenniemi, Arto Kytöhonka,

Jarkko Laine, Leena Lehtolainen, Erkki Lepokorpi, Väinö Linna, Bodil Lindfors, Eeva-Liisa Manner, Merete Mazzarella, Veijo Meri, Aila Meriluoto, Kai Nieminen, Jorma Ojaharju, Arto Paasilinna, Matti Paavilainen, Tytti Parras, Juhani Peltonen, Eila Pennanen, Matti Pulkkinen, Kalle Päätalo,

Anna-Maija Raittila, Risto Rasa, Mirkka Rekola, Yrjö-Juhani Renvall, Reijo Rinnekangas, Olli-Matti Ronimus, Pentti Saarikoski, Teuvo Saavalainen, Arvo Salo, Peter Sandelin, Yrsa Stenius, Wava Stürmer, Kerttu Kaarina Suosalmi, Arja Tiainen, Henrik Tikkanen, Kaari Utrio-Linnilä, Aimo Vuorinen, Satu Waltari, Barbara Winckelman, Tauno Yliruusi.

ON MAKUASIA MIETTIÄ, keitä joukosta puuttui ja miksi. Jörn Donner taisi olla tyrkyllä Koiviston vanaveteen sitoutumattomaksi valitsijamiesehdokkaaksi Helsingin vaalipiiriin, mutta tuli torjutuksi, kun professori Matti Klinge ei suostunut hänen rinnalleen samalle listalle. Donner päätyi sitten Janssonin riveihin ja sai päällensä Tikkasen pilkan:

”Heimopäällikköä tukemaan on asettunut myös se tyyppi, joka aloitti nuorena nerona ja kehittyi sitten aikaa myöten niin keskinkertaiseksi, että hänen sallitaan epäonnistua kaikessa sen vahingoittamatta hänen kansansuosiotaan.” Ystävyys oli haalistunut niistä 1950-luvun Kruununhaan päivistä, kun nämä kaksi suunnittelivat yhteisiä kirjahankkeita.

Eikä Donnerin nauttima suosio paljon Janssonia avittanut, sillä hänelle kertyi vaaliuurniin vain vaatimattomat 564 ääntä. Klinge sen sijaan tuli valituksi valitsijamieheksi, eikä se kunnia Tikkaseltakaan jäänyt Uudenmaan piirissä monen sadan äänen päähän.

Veitsi kiertyi valmiiksi tulehtuneessa haavassa. Donner oli edellisvuonna tuskaillut Ihmisen äänessä (Jag, Jörn Johan Donner, 1980) kalvavan katkeruuden ja aliarvostuksen tunteen kanssa. Hän ei pitänyt itseään Christer Kihlmania ja Henrik Tikkasta huonompana kirjailijana, mutta nämä keräsivät suomenruotsalaisen porvariston rappion tulkkeina kaiken ylistyksen, niin Suomessa kuin Ruotsissa. Tikkanen oli nöyryyttänyt häntä Mariankatu-kirjassaan (1977) oikein nimeltä mainiten.

Näin nokittelu jatkui. Kun miehet keväällä 1982 kohtasivat rauhanjunan päätösbileissä ravintola Kaisaniemessä, juopunut Tikkanen piikitteli (Märtan mukaan) välittömästi ”kaunista” Donneria, joka piti itseään maan parhaana kirjailijana. Jatkot olivat sitten Pohjoisrannassa, jossa Jörn illan päätteeksi kuitenkin pelasti Henrikin kaatumasta päistikkaan alas rappusia.

”MIKÄ MINUA VETÄÄ presidenttien puoleen, mikä minut panee tarvitsemaan heitä”, Tikkanen kysyy ja vastaa: ”Turvattomuus.” Joku voisi tarjota turhamaisuutta tai opportunismiakin. Johan Wrede (Tikkanens blick, 2012) veikkaa kuitenkin perustellusti ajatusta väkevistä vallan miehistä, joka viehättää vähän samaan tapaan kuin mielikuvat ylivertaisista taiteilijaneroista.

Ainakaan kyse ei Koiviston kohdalla ollut sosialistien ideologiasta, sillä Henrikinkadun sanoin ”samoja pikkuporvareita he ovat kuin kaikki muutkin tässä maassa”.

Kun Kekkonen täytti 80 vuotta, Tikkanen piirsi hänet korkeushyppääjänä ja katsoi presidentin olevan ”niin suuri, ettei hänelle löydy seuraajaa”. Omapa oli vikansa: ”olisi pitänyt tietää, ettei saa hypätä niin korkealle, että pahoittaa muiden kilpailijoiden mielen”. Piirtäjä puolestaan tuotti mielihyvää Kekkoselle, joka merkitsi päiväkirjaansa: ”Siinä Henrik on voittamaton: viiva puhdas. Ei riitä sanoja, joihin voisi mahduttaa kaiken.”

Koivistosta Tikkasen oli pitkään vaikea kirjoittaa SDP:n puoluetoimiston toivomaa esittelyä, kun ei ollut koskaan tavannut tätä todellisuudessa. Kunnes tapasi – ja sitoutui kuin sulhanen tietymättömään tulevaisuuteen ihastuksensa kanssa:

”Siinä hän seisoi ja lauloi meille. Hivelevää venäläistä laulua, venäjäksi. / Välipuheet naulan kantaan, todellinen lahjakkuus. / Ujoa poikamaista viehätysvoimaa jota kukaan ei voi vastustaa. Miten on voinutkin säilyä noin hyvin, kun melkein kaikki tuossa iässä ovat enemmän tai vähemmän ränstyneitä.”

TIKKASEN SILMISSÄ KOIVISTO oli kuin Yves Montand. Rinnastus ei ole jäänyt elämään niin kuin Manu-legenda Gary Cooperin yksinäisenä sheriffinä, jonka Tamminiemen pesänjakajat lanseerasi samana syksynä.

Eikä siitäkään ole julkisia jälkiä, ehtikö Tikkanen arvostaa vai pettyä Koivistoon presidenttinä. Ulkopoliittinen jatkuvuus varmasti kelpasi, siksi suuresti kirjailija kunnioitti Kekkosen elämäntyötä. Sitä paitsi ”kaikki sopimukset naapurin kanssa on lyöty lukkoon kauas yhdeksänkymmenluvulle asti”, hän kirjoitti Henrikinkatuunsa, joka toisaalta sisältää myös historiantutkijoihin nojaavan profetian suuresta kansainvälisestä murroksesta.

”Keskittämisestä seuraa pysähdys, ja se tuhosi Osmanien valtakunnan, Kiinan ja Intian, ja sen sopisi ystävällisesti tehdä sama suurvalloille, mitä pikimmin, saanko pyytää.” Neuvostoliiton osalta toive toteutui nopeammin kuin arvasikaan, mutta Tikkasen kannalta liian myöhään. Hän kuoli keväällä 1984, jolloin Kremlin kellot kävivät yhä pysähtyneisyyden aikaa.