Boris Johnson, aikamme Churchill!?

”Embattled Hero” on ote kirjasta Emminent Churchillians (1994), jossa Andrew Roberts kuvaa konservatiivipuolueen kriittistä suhtautumista Churchilliin vielä pitkään tämän pääministeriksi nousun jälkeen. Viime vuonna Roberts julkaisi sankaristaan ties kuinka monennen elämäkerran Churchill – Walking with Destiny.

 

WINSTON CHURCHILL ON 2000-luvulla voittanut järjestään muodikkaat äänestykset, joissa valitaan kaikkien aikojen englantilaista tai brittiä. Hän saattaa hyvinkin olla suositumpi nyt kuin natsi-Saksan ja Adolf Hitlerin lyömisen jälkeen kesällä 1945, jolloin äänestäjät nostivat vaaliuurnilla Churchillin konservatiivien sijasta valtaan työväenpuolueen hallituksen.

Puhumattakaan kesästä 1940, jolloin Churchill piti kenties kuuluisimmat puheensa tuoreena pääministerinä. Niistä legendaarisimmassa hän nostatti kansakunnan moraalia lupaamalla historian muistavan Ranskan antautumisen jälkeistä tilannetta Britannian hienoimpana hetkenä, kun se yksin (imperiuminsa ja kansainyhteisönsä kanssa) seisoi Hitleriä vastaan. ”This was their finest hour”.

Kaikki eivät olleet yhtä varmoja siitä, kannattiko jatkaa vai ryhtyä neuvottelemaan rauhasta. Tämähän olisi oikeastaan sopinut konservatiivisen puolueen valtavirtaan. Neville Chamberlainin myönnytyspolitiikka oli huipentunut Münchenin sopimukseen 1938, eikä syyskuusta 1939 alkanut ”valesota” (Phoney War) Saksaa vastaa osoittanut erityistä taisteluhalua.

Kun brittijoukot huhtikuussa 1940 vetäytyivät Norjasta saksalaismiehityksen tieltä, parlamentin mitta oli täysi. Labour ja liberaalit olivat valmiita liittymään uuteen kansalliseen koalitiohallitukseen, mutta eivät enää Chamberlainin johdolla. Tilalle tarvittiin joku toinen päättäväisempi ”Tory”.

VAIKKA NATSIT JA SAKSAN historiallinen uhka kelpaavat nykyään melkeinpä mihin tahansa pikkusieluiseen politikointiin, ei brexit-sotkua ole mielekästä rinnastaa itse tapahtumana toisen maailmansodan kaltaisiin asetelmiin, saati tekoihin. Parlamentaarisessa prosessissa on kutenkin kiinnostavia paralleeleja.

David Cameronin suuri virhearvio oli lähteä ratkaisemaan konservatiivisen puolueen sisäisiä jakolinjoja lupaamalla briteille kansanäänestyksen Euroopan unionin jäsenyydestä. Skotlannin itsenäisyyden kohdalla uhkapeli oli vielä onnistunut, mutta nyt homma lipesi lapasesta täysin.

Vaikka haluja oli jatkaa, Cameron ymmärsi vetää suurpoliittisesta tappiostaan johtopäätökset nopeammin kuin Chamberlain 1939-1940. Mutta brexit-leirillä sen enempää kuin kellään muullakaan ei ollut takataskussa tiekarttaa, miten EU-erossa edettäisiin. Alkoi Phoney Warin kaltainen tyhjäkäynti, jota voi myös kutsua uuden pääministerin Theresa Mayn etsikkoajaksi.

Se aika valui nopeasti käsistä. May yritti keväällä 2017 hakea ennenaikaisilla parlamenttivaaleilla vahvaa johtajamandaattia, mutta kansan tahto osoittautui jälleen oikukkaaksi. Konservatiivit saivat kyllä suurimman saaliinsa äänistä (36,9 %) 25 vuoteen, mutta menettivät yksinkertaisen enemmistönsä.

Vahvistumisen sijaan pääministerin auktoriteetti alkoi horjua omienkin silmissä. Seurasi nöyryytyksiä toinen toisensa jälkeen, kunnes pesti päättyi kyyneliin. Mayn murtuminen eroilmoituksensa lopuksi toukokuussa 2019 Downing Streetillä uutiskameroiden edessä on toistaiseksi koko brexit-prosessin surullinen kokonaiskuva.

KONSERVATIIVIPUOLUEEN ELIITTI, kuningas ja monet muut politiikan sisäpiiriläiset halusivat toukokuussa 1940 uudeksi pääministeriksi Edward Halifaxin, aatelismiehen, joka oli toiminut Chamberlainin ulkoministerinä. Moninkertainen puolueloikkari ja juopotteleva suorapuheinen Churchill ei heidän silmissään ollut ”oikeita meikäläisiä”, one of us.

Myönnytyspolitiikan miehenä Halifax olisi hyvinkin saattanut tarttua Hitlerin tarjoamaan rauhaan. Mutta Halifax epäili itsekin, että hänestä ei ollut sota-ajan johtajaksi, ja kieltäytyi ryhtymästä pääministeriksi. Jäljelle jäi Churchill, joka puolestaan koki valmistautuneensa kuin kohtalon johdattamana koko elämänsä juuri tätä hetkeä varten.

Ilman Churchilliä Britanniasta ei olisi tullut vastarinnan linnaketta, vaan natsi-EU:n kolkko vasallivaltio, Boris Johnson kiteytti lennokkaassa muotokuvassa suuresta sankaristaan (The Churchill Factor – How One Man Made History, 2014). Rinnastukset ja mielleyhtymät eivät ole sattumaa sen enempää Britannian Saksa- ja EU-suhteen kuin suurmiehen tahdonvoiman osalta.

Johnsonin nousu pääministeriksi oli epätodennäköisempää kuin aikanaan Churchillin, jolla sentään oli takanaan huomattava vuosikymmenet kantanut ura, myös valtiomiesluokan tehtävissä. Toryjen ahdinkoa, ellei epätoivoa brexitin edessä kuvastaa se, että viime keinonaan he antavat nyt entisen hovinarrinsa yrittää vetää kaniinia tyhjästä hatusta.