SUOMESSA ON SEURATTU ja jännitetty, mutta myös myötäeletty Keskustan kujanjuoksua. Vahingoniloa on esiintynyt vähemmän, sillä puolueen pitkittynyt käymistila kaivaa maata päättäväisen politiikan tekemisen alta.

Monenlaisia vaikeuksia täynnänsä oleva aika vaatisi vahvaa otetta vallan haltijoilta. Että päätöksiä syntyisi eivätkä uudistukset jäisi kesken. Että politiikka ei olisi rikki, niin kuin välillä johtavatkin poliitikot ovat voimattomuuttaan valittaneet.

Demokratian ideaan kuuluu, että vaaleissa hankitaan mandaatti hallita, ja sen saaneet panevat toimeksi. Poliittisen järjestelmän kannalta on pahinta, jos jäädään valtioneuvoston porstuaan pohtimaan, ollako vai ei.

KATRI KULMUNIA KÄVISI sääliksi, jos säälillä olisi politiikassa vähääkään käyttöä. Kansanliikkeeksi itseään kutsuvalle puolueelle sopii huonosti vaihtaa puheenjohtajaa vain vuoden koetuksen jälkeen, ilman että tulosta olisi mitattu yksissäkään vaalien tositilanteessa.

Lähtökohta puoluejohtajuuteen oli ongelmallinen, sillä veret seisauttavan vaalitappion jäljiltä Keskusta oli sekaisin identiteettiään myöten. Strategia uuteen tulemiseen oli hukassa, mikä näkyi horjuvassa suhtautumisessa hallitusvastuuseen.

Kulmunin asemaa kalvoi tietoisuus siitä, että oikeasti puolueen puheenjohtajaksi olisi haluttu toinen nainen, joka ei vain siinä hetkessä ollut saatavilla. Valintojen jälkeen ajatus Annika Saarikosta jatkoi elämistään, vaikka aluksi vain vakan alla.

MIELEEN TULEE RINNASTUS Ruotsin sosiaalidemokraateista, jotka vuoden 2006 vaalitappion jälkeen hakivat Göran Perssonin pitkän valtakauden jälkeen kasvojen kohotusta ja kannatuksen nousua naisjohtajan avulla.

Ykkössuosikki Anna Lindh oli traagisesti murhattu, eikä suosittu Margot Wallström halunnut vielä palata Brysselin piireistä kansallisiin kisoihin. Demareille jäi veturiksi Mona Sahlin, jonka paras poliittinen momentum oli koettu 1990-luvulla.

Ei Sahlinia voi sitoutumisen tai paneutumisen puutteesta syyttää, mutta palkinto jäi 30,7 prosentin kannatuksella vuoden 2010 vaaleissa saamatta. Neljä vuotta myöhemmin Stefan Löfven nousi pääministeriksi vain 0,35 prosenttiyksikköä paremmalla tuloksella.

Kuka koskaan sanoi, että politiikka olisi reilua.

KULMUNI KÄYTTI VUOSI sitten avautuneen valtasauman hyväksi, mutta saattoi tuhlata poliittisen nosteensa ennen aikojaan. Oliko hän sisäisesti viimeisen päälle valmis tehtävään, jonka otti harteilleen?

Antti Rinteen suistamiseen pääministerin paikalta Keskusta tuntui ajautuvan puolivahingossa. Tuossa valtapolitiikan huippuväännössä Kulmuni jätti johtajuudestaan vähintäänkin epävarman vaikutelman. Vieläkin voi kysyä, mitä ihmeen hyötyä puolueelle koitui koko operaatiosta.

Noista vaiheista alkoi kumuloitua myös se esiintymiskoulutusten sotku, joka kesän alussa johti henkilökohtaiseen ratkaisuun erota hallituksesta. Sen jälkeen yritys pitää yhä puoluejohtajuudesta kiinni osoitti lähinnä kehnoa poliittista harkintaa.

Jos Kulmuni olisi puoluekokouksessa onnistunut uusimaan mandaattinsa, se olisi jättänyt Keskustan osalta vähintään yhtä paljon kysymyksiä auki kuin ratkaissut niitä.

ANNIKA SAARIKKO EI PÄÄSE aloittamaan puheenjohtajana puhtaalta pöydältä, vaan perii edeltäjältään monet ongelmat. Hallitusyhteistyöhön hän on vakuuttanut Kulmuniakin suurempaa sitoutumista ja vaalii sitä nyt henkilökohtaisesti tiede- ja kulttuuriministerin paikalta.

Keskusta ei edelleenkään tiedä, kumpaa jalkaa ontua, oikeaa vai vasenta. Viime vaalikaudella osaa kenttäväestä hirvitti porvarihallituksen meininki, siinä missä toista osaa nykymeno punavihreässä kelkassa. Puolueen perinneosasto kipuilee perussuomalaisten paineessa, ja cityliberaalit idut uhkaavat kuihtua vihreiden varjoon.

Viimeisen 30 vuoden aikana usein iltaruskon puolueeksi tuomitun Keskustan suuret come backit ovat tapahtuneet suoraan pääministeriasemaan eli määrittämään Suomen poliittista suuntaa. Pieni historian kertaus antaa perusteita arvioida, että tällaisen toistuvuuden varaan on vaarallista laskea.

”Kaikki tai ei mitään” on uhkapelurin taktiikkaa. Boom or bust, kukoista tai kuole.

PAAVO VÄYRYNEN HAAVEILI 1980-luvun puolivälissä nousevansa pääministeriksi porvarilliseen hallituskoalitioon, jota teollisuuden mahtimiehetkin tukivat. Tuosta tahtopolitiikasta jäi tulokseksi tyhjää, kun presidentti Mauno Koivisto manageroi maahan Harri Holkerin sinipunahallituksen.

Oppositiossa tapahtuneen arvonnousun kuittasi vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Esko Aho, kun Keskustan kannatus kasvoi 24,8 prosenttiin. Anneli Jäätteenmäki pääsi kymmenystä vaille samaan 2003, kun Keskusta palasi kahdeksan vuoden korpivaellukselta valtaan sateenkaareksi laventuneen sinipunan alta.

Noihin lukuihin ei Maalaisliito yltänyt edes maaseutu-Suomen kultaisella 1950-luvulla (vaikka pääsi lähelle). Jyrki Kataisen six pack loppua kohden kaventuvine versioineen tuotti vastareaktion, jossa Keskustan 21,1 prosentin kannatus vaaleissa 2015 riitti suurimman puolueen asemaan ja teki Juha Sipilästä pääministerin.

KESKUSTA ON SITEN TEHNYT kaikki come backit oppositiosta käsin. Se on asemoitunut ja ymmärretty porvarillisen puolen johtavaksi vaihtoehdoksi, kun Kokoomus on ollut hallituksessa sosiaalidemokraattien ynnä muiden kanssa.

Mutta miten Keskustan on sitten käynyt, kun sen vetämät porvarihallitukset ovat yrittäneet korjata maan kurssia? Vuoden 1995 vaaleissa puolue otti takkiin 5,0 prosenttia, ja vuosien 2011 ja 2019 romahdukset olivat sitäkin suurempia (7,4 % ja 7,3 %). Alhaisen kannatuksen (15,8 % ja 13,8 %) nöyryytyksen on täydentänyt jääminen puoluepörssissä neljännelle sijalle.

Eli empiirisen datan valossa porvarihallitukset eivät näytä kannatuksen kannalta koituneen Keskustan onneksi. Sen sijaan viimeisen varsinaisen punamultahallituksen (2003–2007) jälkeen se uusi suurimman puolueen asemansa sekä pääministeripaikan (Matti Vanhanen II).

MONEN MIELESTÄ KESKUSTAN olisi keväällä 2019 pitänyt jättäytyä oma-aloitteisesti oppositioon, jolloin SDP:n olisi täytynyt kutsua Kokoomus hallituskumppaniksi. Mutta kukaan ei tiedä, olisiko tuo perinteinen come back -asetelma käynyt Keskustalle yhä menestysreseptistä.

Toimivia vaihtoehtoja enemmistöhallituksen rungoksi ei Suomessa ole monta. Sinipunan soisi säilyvän yhtenä mahdollisuutena, mutta pakkoavioliittona se tuottanee enemmän ahdistusta kuin tulosta.

Viimeistään Rinteen ja Stubbin ajoista lähtien SDP ja Kokoomus ovat lähinnä syöneet yhteistyönsä eväitä, eivätkä seuraavan polven Sanna Marin, Antti Häkkänen ja Elina Lepomäki näytä olevan leipomassa niitä lisää.

Yhteiskunnan uudistamisen pitkäjänteisyys tai talouselämä eivät kaipaa tempoilua, mutta demokratian uskottavuus edellyttäisi, että kansalaisten ääni vaikuttaa ja vaalien tulos heijastuu myös harjoitettavaan politiikkaan. Mutta sen täytyy olla tehokasta, päätös- ja toimeenpanokykyistä.

POLIITTISIIN KUVIOIHIN JÄÄ liian iso reikä, jos Perussuomalaiset ei kelpaa kenellekään kaveriksi ja Keskusta jatkaa boom and bust -linjalla. Monipuoluejärjestelmässä on epätervettä joutua tilaan, jossa vaihtoehtoina ovat pääministeripuolue tai oppositioasema.

Vaikutusvaltaisen juniorikumppanin asema hallituksessa on arvokas ja kunniallinen. Kuten Keskustalla tällä hetkellä, kenties jopa yli parlamentaarisen voimansa.

Annika Saarikon toivoisi vakiintuvan puolueensa sisäisesti niin, että se kykenee tarvittaessa yhteistyöhön yhtä hyvin oikeiston kuin vasemmiston kanssa. Ilman että puolet porukasta kokee aina poliittisen sielunsa tulleen petetyksi.