ISÄ KUOLI ENSIN, äiti kohta hänen peräänsä, niin kuin vanhoille pareille usein tapahtuu. Olivathan he eläneet yhdessä pitkälti yli puoli vuosisataa, kuinka sitä osaisikaan ilman toista.

Jaksaisi, tai ylipäätään pärjäisi. Toisella toimi loppuun asti terävä pää ja muisti, toinen liikkui paremmin. Yhdessä he eivät tarvinneet kotipalveluita yli 80-vuotiainakaan. Siivoojaan äiti lopulta suostui, luultavasti enemmän seuran vuoksi.

Ja tuli se aamu, kun ei enää herätty tähän maailmaan. Kumpikin lähti käytännössä omassa sängyssään, kotona nukkuessa. Tuskatta, niin tahdon ajatella, ja kasvoistaan päätellen uskallan uskoa.

Hyvä kuolema. Se on arvokas asia ja suuri lohtu, vaikka suru vanhempien menettämisestä on lopullisuudessaan lohduton.

EHKÄ VIISIKYMPPISENÄ on korkea aika oppia elämään omillaan. Onhan sitä ehtinyt jo jonkin verran harjoitella, kun osa omista lapsistakin on aikuisia.

Sukupolvien luonnollinen kiertokulku. Silti hämmentää havahtua ajatukseen, että minun ja kuoleman välissä ei ole enää ketään.

Sisarusten kanssa olimme vuosia varautuneet ajatukseen, että mitä tahansa voi vanhemmille tapahtua milloin vain. Paitsi että siihen ei voinut varautua.

Pelkoa ei uskaltanut pukea sanoiksi, varsinkaan pahinta vaihtoehtoa. Että isä tai äiti joutuisi sänkypotilaaksi laitoshoitoon, kenties kituuttamaan kipujen kanssa.

Olen käynyt monessa hoitokodissa tervehtimässä iäkästä sukulaista tai perhetuttua. Käsittääkseni heistä on pidetty kyllä huolta, mutta kaikki ovat kaivanneet kotiin.

VANHUSHOIVAKRIISI. Havahtuiko ikääntyvä Suomi yhteiskuntana vasta nyt siihen, mikä on jo koettu jokaisessa perheessä tai suvussa? Omakohtaisesti, tavalla tai toisella.

Käyn muistamassa äitiä ja isää Hietaniemen hautausmaalla. Heidän puolestaan minun ei tarvitse enää pelätä, enkä omasta puolestani vielä osaa, tai puolison. Mutta se aika lähenee hiipien.

Lapsiaan haluaa jokainen suojella ja säästää, olla olematta heille vaivaksi. Näin omat vanhempanikin, mutta osasinko ja jaksoinko siitä riippumatta olla heille mitenkään tarpeeksi avuksi, riittävästi läsnä vanhuutensa verkkaisina päivinä.

Sama kysymys, jota yksilönä pohtii helposti itsesyytöksin, meidän tulee kansalaisina esittää koko kansakuntaa koskien ja myös vastata siihen toimenpitein.

 

Julkaistu Demokraatissa 7/21.3.2019.