”TEKISI MIELI HIRTTÄÄ itsensä. Tietäisi ainakin, miten asiat ovat”, Wozzeck parkaisee keskellä elämänsä epätietoisuutta.

Piinaajat vihjailevat ympärillä, että kotona Marie pitäisi peliä muiden kanssa. Viulut soittaa tii-taa tii-taa. Äänet kuiskivat: Pistä narttu kuoliaaksi!

Olisikin ripustautunut taivaan tähtisakaraan. Mutta ei kun veitsellä viiltämään naiselle punainen kaulakoru. Niin kuin harhat siitä helpottaisivat.

BABYLON BERLIN ON TULLUT Töölönlahdelle. Näytelmäfragmentit kirjoittanut Georg Büchner tosin kuoli jo vuonna 1837, ja sen oopperaksi muokannut Alban Berg sijoitti libreton pieneen varuskuntakaupunkiin.

Musiikki soi kuitenkin ensimmäisestä maailmansodasta kumpuavia tuntoja, eikä kyse ole iloisen 1920-luvun jazzista. Soi ja repii, vähintään sielua, jonkun mielestä kenties korviakin.

Myöhempien aikojen free jazzin karaisemille tämän luulisi kyllä kelpaavan, niin kuin Shostakovitshin Nenä päähän tai Mtsenskin piirikunnan Lady Macbeth 1930-luvun puolelta. Nekin ovat molemmat olleet hiljan Kansallisoopperan ohjelmistossa.

Hurjat rujonkomeat produktiot ovat linjassa sen kanssa, että tuhansien murheellisten laulujen Suomi on kansainvälisissä vertailussa maailman onnellisin maa.

MUSTASUKKAISUUSMURHA ON länsimaisen draaman peruskertomuksia, mutta senkin voi tehdä monella tapaa.

Oi Shakespearen viatonta Desdemonaa kuolonhalauksessa! ”On luonnotonta tappaa rakkauden tähden”, hän vetoaa vielä, kun Othello kalvaa jo järki sumentuneena alahuultaan. ”Jokin julma kiihko ravistelee teitä.”

Verdi sävelsi sen pari-kolmesataa vuotta myöhemmin menestyneeksi oopperaksi. Vieläkin suuremmaksi hitiksi on jäänyt Bizet’n Carmen, joka saa Don Josén puukosta varmaankin joka viikko jollakin maailman oopperalavoista.

Härkätaisteluareenalta kantautuu, kuinka kansa hurraa Escamillolle.

OTHELLON JA CARMENIN aariakimaroihin verrattuna Bergin Wozzeck kulkee musiikillisesti omia ekspressionistisia polkujaan. Mutta niin on myös draaman psykologia toinen.

Marie ja Wozzeck ovat yhteiskunnan köyhää ja rääkättyä pohjasakkaa, jonka arjen terrori tekee turraksi. Kunnia menee silkasta väsymyksestä, kun ei jaksa panna kampoihin, tai kultahohtoisten korvakorujen kimalluksesta.

Turhautuneen veriteko kääntyy sisäänpäin, läheisimpään, kun muutakaan purkautumistietä ei ole tai sellaiseen ei osaa tarttua. Emmekö onnellisessa Suomessakin lue näitä uutisia joka toinen, ellei jokainen viikko.