SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN perustat ankkuroituivat vuosisatain saatossa pohjoismaiseen kehitystiehen niin, että sitä eivät repäisseet Skandinaviasta irti sen enempää asema Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskuntana kuin itsenäistyminen koko lailla itseriittoiseksi kansallisvaltioksi. Toisen maailmansodan kokemukset viimeistään osoittivat, että Pohjola oli Suomelle paras tarjolla oleva geopoliittinen sija suurvaltojen etupiirien dominoimassa maailmassa.

Läpi kylmän sodan vuosien suomalaiset ponnistelivat täyttääkseen myös yhteiskuntapoliittisesti paikkansa tasavertaisena pohjoismaisena hyvinvointivaltiona. Ruotsi toimi sekä esikuvana että varaventtiilinä, jonka työmarkkinat tarjosivat joustoa muun muassa myöhäiseen mutta sitäkin repivämpään rakennemuutokseen. Kansankodin luomisessa Suomi tuli jälkijunassa ja kansallisin variaatioin, mutta kävi kansainvälisesti vertaillen viimeistään 1980-luvulla yhdestä ”pohjoismaisen mallin” mallimaista.

Hyvinvointivaltion rakennus- ja laajennuskaudella Ruotsi palveli poliittisesti ennen muuta sosiaalidemokraattien asiaa. Yhteiskunnallisiin uudistuksiin haettiin virikkeitä Pohjanlahden takaa, samalla kun mahdollisista virheistä ja ylilyönneistä voitiin ottaa opiksi. Aloite oli vasemmalla. Ruotsi edusti tulevaisuuden koodia, sitä miltä Suomikin näyttäisi viiden tai kymmenen vuoden viiveellä.

Kylmän sodan päättyminen ja 1990-luvun lamakausi mursivat sekä geopolitiikan totuttuja totuuksia että lineaarista edistysuskoa. Ruotsin ja Suomen ”kohtalonyhteys” säilyi siinä, että molemmat hakeutuivat Euroopan unioniin, mutta jättäytyivät sotilasliitto NATOn jäsenyyden ulkopuolelle. Hyvinvointivaltion ekspansion aika päättyi. Politiikan päänvaiva siirtyi sosiaalipalvelujen tuottamisesta niiden rahoittamisen ongelmiin, kun Pohjolan sosiaalidemokraattiset yhteiskunnat sovittautuivat markkinaehtoisen kapitalismin globaaliin voittokulkuun.

POHJOISMAINEN MALLI ON säilyttänyt kansainvälisen vetovoimansa jopa niin, että sen esimerkkiin viittaavat näyttävästi yhtä hyvin Yhdysvaltain presidenttiehdokkaiden vasemmisto (Bernie Sanders) kuin liberaalin maailmantalouden lipunkantajat (The Econmist). Itse Pohjoismaissa taas kamppaillaan siitä, kenelle tuo malli kuuluu ja kuka määrittelee sen sisällön.

Poliittinen aloite on siirtynyt 2000-luvulla vasemmalta oikealle. Ruotsin Kokoomus julistautui työväenpuolueeksi ja pääsi porvariallianssin kanssa kahdeksaksi vuodeksi toteuttamaan työlinjaansa hallituksesta käsin (2006–2014). Tuona aikana Suomen talouskehitys jäi junnaamaan paikoilleen, siinä missä Ruotsi nousi kansainvälisestä finanssikriisistä vauhdikkaasti uuteen kukoistukseen.

Selittäviä tekijöitä teiden erkaantumiseen löytyy toki paljon, erilaisista euro- ja valuuttaratkaisuista teolliseen tuotantorakenteeseen, mutta suomalaisessa poliittisessa keskustelussa Ruotsin esimerkin on ottanut omakseen ennen muuta elinkeinoelämä ja oikeisto. Selvimmin tätä muutosta henkilöi taloustieteilijä Juhana Vartiainen, pohjoismaisen hyvinvointivaltion vankka kannattaja, joka luopui eduskuntavaalien 2015 alla SDP:n jäsenkirjasta ja asettui Kokoomuksen ehdokkaaksi.

Kymmenisen vuotta Ruotsissa näkyvillä paikoilla työskennellyt Vartiainen on ottanut missiokseen suomalaisen työmarkkinapolitiikan uudistamisen. Hän on viitannut kerta toisensa jälkeen Skandinavian maissa kertyneisiin kokemuksiin, jotka ovat johtaneet korkeampaan työllisyysasteeseen, matalampaan työttömyyteen, parempiin palkkoihin ja taloudelliseen menestykseen.

Ruotsissa on auttanut työmarkkinasuhteiden joustavuus ja paikallinen sopiminen, Tanskassa aktiivinen työvoimapolitiikka ja Norjassa muun muassa työehtosopimusten yleissitovuuden kevyempi malli. Ammattiyhdistysliike on löytänyt näissä järjestelyissä oman rakentavan roolinsa, kun taas Suomessa se Vartiaisen mukaan suojelee vanhoja korporatiivisia valtarakenteita yhdessä työnantajajärjestöjen kanssa.

Kilpailukyky, yrittäminen ja työn tarjonta painottuivat Juha Sipilän porvarihallituksen politiikassa, jonka työmarkkina-aloitteet provosoivat ammattiliitot ankaraan vastustukseen. Perinteisen työväenliikkeen näkökulmasta pohjoismaista mallia kantaa keskeisesti myös sopimisen kulttuuri, jonka yhden peruspilarin muodostavat korkean järjestäytymisasteen työmarkkinat sekä kolmikantainen yhteistyö valtiovallan kanssa.

Pohjoismaiden sosiaalidemokraatit ovat kehitelleet tämän mallinsa tulevaisuutta laajassa NordMod 2030-projektissa, mutta se on jäänyt ainakin Suomessa vähäiselle poliittiselle käytölle. Pohjoismaisen mallin aatteellisella perinteellä ja positiivisella imagolla onkin pyrkinyt ratsastamaan muun muassa tulevaisuustalo Sitra, jonka skenaarioissa kiistanalaiset työmarkkinasuhteet kuittautuvat kevyesti ja korvautuvat perustulon kaltaisilla avauksilla.

POHJOISMAINEN HYVINVOINTIMALLI on kova kansainvälinen brändi, jota presidentti Sauli Niinistö on markkinoinut tavatessaan maailman johtajia. Poliittisessa keskustelussa sitä tuntuvat kaikki puolustavan, uudistusten vaatijatkin tekevät sen hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi. Harvalla on ollut kanttia kyseenalaistaa, onko itse malli autuaaksi tekevä.

Lähimmäksi on rohjennut Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki, jonka mielestä Pohjoismaat ovat vaurastuneet paremminkin hyvinvointivaltiosta huolimatta kuin sen ansiosta. Hänen positiiviset referenssinsä löytyvät Skandinavian sijaan Britanniasta ja Yhdysvalloista, joka on kyennyt sulauttamaan esimerkiksi valtavan määrän maahanmuuttajia osaksi yhteiskuntaa huomattavasti Pohjoismaita paremmin.

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus muodostavat taas sen elementin, joka on tehnyt Ruotsista palavine lähiöineen, raiskauksineen ja kunniamurhineen perussuomalaisten dystopian. Jos maahanmuuton rajoittamiseksi ei oteta uutta tiukkaa suuntaa, samat ilmiöt juurtuvat heidän mukaansa myös Pohjanlahden tälle puolelle. Kuten ennenkin, Ruotsi tarjoaa kuvan siitä, miltä Suomi näyttää 10–15 vuoden kuluttua.

Sitä suuremmalla ilolla perussuomalaisten johtokaksikko Jussi Halla-aho ja Laura Huhtasaari riemuitsi paikan päällä Tukholmassa, kun ruotsidemokraatit saivat syyskuun 2018 parlamenttivaaleissa huomattavan voiton. Siinä missä Timo Soini oli pitänyt etäisyyttä uusnatsitaustaiseen liikkeeseen, suhteet Jimmie Åkessonin siistimään puolueeseen olivat nyt arvossaan. Yhteistyö avasi mahdollisuuksia niin Pohjoismaiden neuvostossa kuin Euroopan parlamentissa.

Maahanmuuttovastaisuuden lisäksi kansallispopulistinen Pohjola voi rakentaa yhteistä näkemystä EU-kriittisyyden perustalta. Näiltä pohjilta kansainvälinen viiteryhmä laajentuu itäiseen Keski-Eurooppaan, jossa erityisesti Viktor Orbánin Unkari on ollut perussuomalaisille mieluinen esikuva. Italiastakin löytyy hyvää sanottavaa, kun sukulaissielut ovat siellä nousseet valtaan.

Perussuomalaisille kelpaa siten nostalginen unelma pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ilman maahanmuuttajien tuomaa panosta tai rasitetta. Eteläinen Eurooppa ja sen kautta kulkevat ihmisvirrat ovat uhka paitsi kulttuurille ja elämänmuodolle myös sosiaaliselle turvalle. Perusyksikkönä säilyy kansallisvaltio, toisin kuin esimerkiksi pohjoismaisen vastarintaliikkeen radikaalissa ääripäässä, jossa haaveillaan Pohjolasta kansallissosialistisena tasavaltana.

SUOMEN JA RUOTSIN VÄLILLÄ on vallinnut tietty turvallisuuspoliittinen keskinäisriippuvuus niistä ajoista asti, kun maat olivat vielä yhtä ja samaa valtakuntaa. Se ei ole tarkoittanut yhtenäisesti jaettua kohtaloa, kuten erityisesti toinen maailmansota osoitti, vaan sitä, että molempien ratkaisuilla on olennaista vaikutusta toisen asenneilmastoon ja päätöksiin.

Ulkopuolisten tahojen on täytynyt ja täytyy edelleen ottaa tämä huomioon. Esimerkiksi Neuvostoliiton laskelmiin Suomen-politiikassa vaikutti se, millaisia reaktioita toimenpiteet herättäisivät Ruotsissa. Kylmän sodan kiikkulaudalla oli aina yhtenä elementtinä, että yritys kiristää sotilaallista ja poliittista otetta Suomesta saattaisi ajaa Ruotsin entistä tiukemmin ja avoimemmin NATOn syliin.

Yhtälö toimii edelleen, mutta monisyisemmällä tavalla. Suomi ja Ruotsi ovat molemmat sisäisesti jakautuneita sen suhteen, tulisiko niiden hakea NATOn jäsenyyttä vai ei. Mielipidemittaukset ovat osoittaneet varsin vakaasti, että kansalaiset kannattavat enemmän sotilaallista liittoutumattomuutta kuin liittoutumista. Venäjän viime vuosien aggressiot ovat hetkellisesti heilautelleet tulosta, mutta eivät muuttaneet kokonaiskuvaa.

Samanaikaisesti maiden kahdenvälistä puolustusyhteistyötä on tiivistetty ennen kokemattomalla tavalla. Se nauttii jakamatonta suosiota, joka ulottuu pitkälle laajempaan pohjoismaiseen yhteistyöhön ja myös monitasoiseen kumppanuuteen länsivaltojen ja NATOn kanssa. Asiantuntijapiirit ovat aika lailla yksimielisiä siitä, että mitä liittoutumisen suhteen sitten päätetäänkin, siinä kannattaisi toimia koordinoidusti yhtä jalkaa.

Kyselytutkimusten mukaan Ruotsin ratkaisulla on vaikutusta suomalaisten mielipiteeseen ja kyselyittäkin takuuvarmasti valtiojohdon harkintaan. Yhdessä nämä kaksi tekijää voisivat muodostaa vipusimen, jolla Suomi kääntyisi sotilaallisen liittoutumisen kannalle. Spekulointia asiassa tulee varmasti riittämään.

Ruotsin porvariallianssin puolueet kannattavat kaikki liittymistä NATOon. Sotilaallisen liittoutumisen ajajat Suomessa ruokkivat ennen naapurin parlamenttivaaleja 2018 mielikuvaa, että myös Ruotsin sosiaalidemokraateissa on asiasta kahta mieltä. Jos valta vaihtuisi, Suomi saattaisi tulla taas yllätetyksi samaan tapaan kuin 1990-luvun alussa, kun Ruotsi haki EU:n jäsenyyttä informoimatta siitä Suomen valtiojohtoa etukäteen.

Turvallisuuspolitiikka jäi Ruotsin vaalikamppailussa vähälle käsittelylle, ja vaalitulos vaimensi loputkin NATO-keskustelusta. Stefan Löfvenin punavihreän koalition jatkomandaatti merkitsee sitä, että sotilaallinen liittoutuminen ei nouse ajankohtaiseksi sen hallituskaudella. Käytännössä ratkaisu pyyhki teeman pois myös Suomen eduskuntavaalien asialistalta. Radikaalit muutokset ulkoisessa toimintaympäristössä ja eritoten Itämeren piirissä voivat tietysti muuttaa tilanteen.

VIIME VUOSIEN POLIITTISEN keskustelun valossa Ruotsi ja Pohjoismaat ovat säilyttäneet asemansa Suomen tärkeimpänä kansainvälisenä viitekehyksenä, vertailujen kohteena ja vaikutteiden lähteenä. Asetelmaa pönkittää yleiseurooppalaisen integraation vastatuuli sekä empiirinen traditio, jossa Skandinavian maat tarjoavat tutkijoille luonnollisen ja mielekkään referenssin.

Viron vetovoima ketteränä digimaana ja vaihtoehtoisen yhteiskuntamallin sparraajana näyttäisi hiipuneen, ja sitäkin arvioidaan mielellään suhteessa pohjoismaiseen hyvinvointiajatteluun. Vielä vähemmän löytyy intoa – ehkä perussuomalaisia lukuun ottamatta – kiinnittää Suomea ”Itä-Euroopan” viiteryhmään, vaikka kuinka oltaisiin sukulaiskansoja Unkarin kanssa.

Suomen ja Ruotsin yritysmaailma on integroituneempi kuin kenties koskaan aikaisemmin ja Pohjoismaat sen luonnollinen ”kotimarkkina” globaalin markkinatalouden kilpailussa. Toisaalta pohjoismaista mallia on ryhdytty perustelemaan entistä enemmän taloudellisin kuin eettisin perustein, pärjääväthän Pohjoismaat hyvin kansainvälisissä kilpailukykyvertailuissa. Taloustieteilijät ja ekonomistit ovat ottaneet sen paikan, joka hyvinvointivaltion laajentamiskaudella lankesi sosiologeille ja sosiaalipolitiikan asiantuntijoille.

Yhä edelleen Ruotsin esimerkki käy kelpo argumentista, kun eri tahot Suomessa hakevat uskottavuutta ajamalleen asialle. Parhaista tai hyvin toimivista käytännöistä oppiminen on tietenkin viisautta, mutta useimmiten kukin valitsee naapurista vain itselleen sopivat seikat. Mikään malli ei siirry sellaisenaan maasta toiseen, eivätkä poliittiset konstellaatiot välttämättä muutu samassa rytmissä.

Kulttuurinen sekä yhteiskunta- ja geopoliittinen yhteys Suomen ja Ruotsin välillä on joka tapauksessa vuosisatainen ja vahva, paljossa itsestään selvä niin, että sen erityisyyttä ei välttämättä edes huomaa.

Kun kirjailija Tua Forsström valittiin helmikuussa 2019 ensimmäisenä itsenäisen Suomen kansalaisena Ruotsin akatemian jäseneksi, Helsingin Sanomat tulkitsi pääkirjoituksessaan sen osoitukseksi maiden välisestä henkisestä läheisyydestä. ”Vaihe, jossa Suomi ja Ruotsi katsoivat eri suuntiin, alkaa olla ohi lähes kaikilla elämänalueilla.”

 

Julkaistu ajatuspaja Magmalle (2/2019) kirjoittamani samannimisen raportin yhteenvetona.