HELSINGIN YLENPALTTISTEN kattausten ääreltä tulee lähdetyksi lopulta aika harvoin kulttuurikeikoille muille paikkakunnille. Jokunen festivaali, konsertti ja kesätapahtuma vielä vetävät, mutta kynnys liikahtaa esimerkiksi teatterin perässä on korkea, kun pääkaupungin näyttämöilläkin on aina näkemättä vaikka mitä.

Sitten tulee Shakespeare, joka mobilisoi. Tampereen Työväen Teatterin päänäyttämölle on viritetty isosti Myrsky, jossa Milanon syrjäytetty herttua Prospero pyörittää taikavoimillaan oman saarivaltakuntansa kohtalonrulettia. Hamlet puolestaan ratkoo eksistenssinsä ikuista ongelmaa Turun kaupunginteatterissa. Ei kun matkaan!

”TASAVALLAN TOINEN TEATTERI”, Panu Rajala on nimennyt Tampereen Työväen Teatterin historian kolmannen osan, joka kattaa vuodet 1964–2001. Puitteet ovatkin hulppeat Hämeenpuiston laidalle 1980-luvulla valmistuneessa rakennuksessa.

Sitäkin raadollisemmin pistää kevättalvisena lauantai-iltana sisään astuessa silmään, kuinka vähän väkeä on paikalla. Vai hukkuuko yleisö vain avariin aulatiloihin? Paha aavistus käy toteen katsomon puolella. Suuren näyttämön kauneus ja kirous on täyttää 800 paikkaa joka esitykseen, mutta nyt ei taideta päästä kuin kolmannekseen siitä.

Tilaa on paljon käytettävissä myös stagella, aina oma haasteensa sekin. Myrskyn tekijät ovat kuitenkin ottaneet sen tarjoamista mahdollisuuksista komeasti kaiken irti, tuovat lavalle muun muassa valtamerilaivan ja loihtivat teatteriteknologian avulla parhaimmillaan satusaaren, kuin Prosperon itsensä ohjauksessa.

Sen sijaan äänentoiston kanssa on korvillani ongelmia. Shakespearen silosäkeiden tulisi tulla iholle, mutta mikitetyt repliikit kuulostavat kalpean etäisiltä, jota tilan autius väistämättä korostaa. Esityksen edetessä joko miksaus jonkun verran paranee, tai sitten vain totun ja sopeudun tilanteeseen.

Magiaan asti, näytelmän vietäväksi ei kuitenkaan päästä missään vaiheessa, vaikka elementit ovat periaatteessa kasassa. Juoppolallien kohellus hersyttää yleisöstä varmat naurut, niin kuin sillä tapana on. Mutta Shakespearen taika puuttuu.

KAKSI VIIKKOA MYÖHEMMIN tuntuu aluksi siltä, että Turku vie Tamperetta 6–0. Sali viimeistä sijaa myöten täynnä, ja tekijöinä melkoinen Dream Team: Paavo Westerberg ohjaa, keskeisissä rooleissa muun muassa Jussi Nikkilä, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman, unohtamatta Esko Salmisen ääntä.

Siis Helsingistä tuttua porukkaa – ja kovin miehistä, niin kuin Hamlet nyt on. Tarina on vuosisatojen takaa sama, mutta lähtee välittömästi paremmille raiteille kuin esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterissa muutamia vuosia sitten.

Aho näytteli silloin nimiroolia betonilähiöön sovitetussa gangsteriversiossa, Salminen vallan ja vaimon anastanutta Claudiusta. Sukupolven siirtymääkö se, että Aho on nyt katala kuningas ja Salminen vain videolta hahmottuva isä-Hamletin haamu?

Estradilla nähdään linnan muurista alkaen muutamia kekseliäitä näyttämöratkaisuja, joiden näyttävyys ei pääse lähes eturivin paikaltani parhaimpiin oikeuksiinsa. Lavalle roudatun Volvon sisässä sekä videokameroiden ja -screenien kanssa pelataan sen verran paljon ja pitkään, että ne alkavat kärsiä inflaatiosta.

Esityksen intensiteetti laskee muutenkin loppua kohden. Miekkailukohtaus myrkkymaljoineen ei varsinaisesti kasva enää kliimaksiksi, mutta sen jälkeen sentään puhuttelee Hamletin huulille jäävä elämän arvoitusta huutava hiljaisuus. Jos kyseessä olisi kilpailu, tuomaripisteet Turun ja Tampereen välillä jäisivät vähintään 4–2 Aurajoen varteen.

HAMLETIA ESITETÄÄN Eeva-Liisa Mannerin suomennoksena, Myrskystä selvitään Paavo Cajanderin pohjalta oman aikamme elementeillä maustaen. Molemmista on WSOY:n Shakespeare-sarjassa Matti Rossin uudet käännökset, jotka luistavat luettuna koko lailla hyvin. Kansallisteatterin erinomaisessa Rikhard III:ssa Rossin versio kelpasi myös näyttämölle.

Kenen suomennoksella sitten mennäänkin, niin Shakespeare tuntuu pistävän näyttelijöiden diktion koville. Repliikit ja monologit virtaavat lopulta aika harvasta suusta pakottomasti soljuvassa rytmissä, elävää elämää ja toimintaa hengittäen.

Rinnastus on tietysti kaikkinensa kohtuuton ja epäreilu, mutta katsokaapa ja kuunnelkaapa tilaisuuden tullen Shakespearen historianäytelmistä televisiolle tehdyt kaksi sarjaa otsikolla Ontto kruunu – The Hollow Crown (2012, 2016). Britit panevat niissä kaikin tavoin parastaan tuotantojen tyylitajusta pistämättömiin näyttelijäsuorituksiin.

Ja Shakespearen säkeet soivat Suomessa asti suoraan sydämeen, vaikka niistä ei hyvälläkään englannin kielen taidolla ymmärtäisi ilman tekstitystä paljon mitään.