“Huomenna, huomenna ja huomenna. Päivät matavat kohti loppuaan eivätkä tee muuta kuin vievät meidät lähemmäs kuolemaa, puhaltavat valomme sammuksiin. Elämä on illuusio, huonon näyttelijän esittämä kohtaus teatterin lavalla, idiootin kertoma tarina täynnä tunteita ja eleitä mutta vailla merkitystä.”
Jo Nesbø: Macbeth (suom. Outi Menna)
KUN SHAKESPEAREA SOVITETAAN näyttämöille tai elokuviin, keskiössä on usein kysymys, tehdäänkö epookkia vai modernisoidaanko näytelmää uuteen kontekstiin. Kirjallisessa versioinnissa ei tätä ongelmaa ole, sillä ensimmäinen vaihtoehto on umpikuja. Kuka yrittäisi tulkita suorasanaisesti saman, minkä mestari teki aikanaan ylivertaisesti silosäkein?
Sitäkin kiinnostavampaa, jos kohta ei helpompaa, on sitten seurata, kuinka oivaltavasti yli 400 vuotta vanhat juonikuviot taipuvat romaanien uusiokäyttöön. Ovathan romeot ja juliat jo aikoja sitten muuttuneet arkkityyppisiksi kierrätyskohteiksi kuin antiikin draamat tai Raamatun kertomukset.
Tällä mielellä tarttuu sarjaan (Hogarth Shakespeare), jossa kahdeksan menestyskirjailijaa on työstänyt bardin tunnetuimpia kappaleita omannäköisekseen. Lähdin uteliaana kurkistamaan, mitä Edward St Aubyn on keksinyt tehdä Kuningas Learille ja Jo Nesbø Macbethille.
AKI KAURISMÄKI ÄKKÄSI 1980-luvun nousukaskaudella, että aikamme vehkeilevät valtadraamat näytellään kuningashuoneiden sijaan suuryritysten johtokunnissa. Kruunun perimisessä on kyse omistuksen siirtymisestä eteenpäin, tai toisinpäin.
Pirkka-Pekka Peteliuksen ikimuistettavasti esittämä Hamlet sijoittui liikemaailmaan, jossa käydään kamppailua perinteisen teollisuuden ja kasinoajan kumiankkojen välillä. St Aubyn Lear puolestaan on murdochilainen mediamoguli, jonka imperiumille ja omaisuudelle riittää ottajia.
Maailma on sijoiltaan, kun äiti pettää poikansa ja tyttäret isänsä. Dunbariksi ristitty Lear-rahjus harhailee hulluuden partaalla Britannian nummiseutuja, ja pyyteettömästi rakastava Florence-tuhkimo käy pelastamaan häntä ahneiden ja ilkeiden sisarpuolten kynsistä.
Nämä ne vasta karaktäärejä ovatkin. Kemiallisen valmentajan tri Bobin sanoin ”Abigail oli lähinnä amoraalinen, välillä vanhakantainen moralisti ja tilaisuuden tullen täysin moraaliton – toisin sanoen normaali kuten hän itsekin. Megan sen sijaan oli psykopaatti, jonka hellyydenosoituksetkin pitäisi sulkea niiden tuhoisiin seurauksiin varautuneeseen sairaalaan” (suom. Markku Päkkilä).
Patrick Melrosen tarina osoitti, mitä St Aubyn saa parhaimmillaan irti raharikkaiden rappeutuneista perhesuhteista. Mediamogulilla on silläkin hetkensä, mutta sen verran harvakseltaan, ettei romaanista hioudu uutta timanttia.
HARRY HOLE -DEKKAREIDEN ystävät tietävät, että Jo Nesbø jos joku osaa koukuttaa. Niin nytkin. Toistasataa sivua Macbethia sujuu alkuun niin, että lukija jää varmasti sisuksistaan kiinni eikä pääse irti, ennen kuin kaikki käänteet ja runsaat 500 sivua on kahlattu lävitse.
Ei, vaikka tarinan edetessä alkaa väistämättä välillä kyllästyttää. Koko juju kun on asetelman rakentamisessa. Kun se on valmis, Shakespearen henkilöt löytäneet modernit vastineensa 1970-luvun alun harmaan sateisissa lopunajan maisemissa, ei väkivaltainen toimintaviihde enää ihmeesti sytytä.
Macbeth on suoran toiminnan poliisi synnin pesäksi taantuvassa kaupungissa, jota koettelee poliittinen korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus. Rakastettu Lady pyörittää laadukasta kasinoa, mutta ambitiota riittää kurotella yhteiskunnan portaita korkeammalle.
Molemmat ovat rankan taustan kasvatteja. Kiinnostavinta Nesbøn mukaelmassa onkin mahdollisuus luoda luonnekuvia, jotka Shakespearella jäävät viitteellisiksi tai arvoituksiksi, avoimiksi tulkinnoille. Huumehuuruinen maailma sopii hyvin teokseen, joka vilisee noitia ja näkyjä ja jossa mielet järkkyvät.
Lyhytkestoinen näytelmä edellyttää keskittämistä, joten rehti mies voi jo seuraavassa kohtauksessa murhata parhaita kavereitaan. Paksussa romaanissa tällainen tempo syö sadun vähäistäkin uskottavuutta. Kuten sekin, kuinka kökösti rikostutkinnan ammattilaiset lavastavat tekosiaan toisten nimiin.
Tyylitelty noir ja kovaksi keitetty cool kärsivät, kun dekkari paisuu konetuliaseiden väkivaltasinfoniaksi.
JOHNNY KNIGA ON JULKAISEMASSA koko Shakespeare-sarjan suomeksi. Anne Tylerin Äkäpussi on jo markkinoilla, uusittu Talvinen tarina (Jeanette Winterson), Venetsian kauppias (Howard Jacobson), Myrsky (Margaret Atwood) ja Othello (Tracy Chevalier) luettavissa englanniksi. Sokerina pohjalla Hamlet (Gillian Flynn) odottaa vielä ilmestymistään.
Mikään valtava menestys konsepti ei tunnu maailmalla olleen, mutta fanit – niin Shakespearen kuin kyseisten kirjailijoiden – tuskin malttavat olla näihin tarttumatta. Idea itsessään taitaa kuitenkin olla rahtusen vetävämpi kuin sen vaativa toteutus.