EDUSKUNTA HYVÄKSYI korkeimman valtiovallan haltijana 6. joulukuuta 1917 periaatteen, että ”Suomi on riippumaton tasavalta”. Ennen kuin tuo itsenäisyysjulistus muuttui heinäkuussa 1919 uudeksi tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi, suomalaiset olivat tappaneet ja tapattaneet toisiaan verisessä sisällissodassa ja vankileireillä, hankkineet välillä kuningastakin keisarillisesta Saksasta.

Eli kovin olivat käsitykset hämäriä tai ristiriitaisia siitä, kuka tasavallassa käyttäisi valtaa ja miten. Kansanvallan läpimurronhan oli pitänyt koittaa jo 1906/1907, jolloin radikaalin uudistuksen myötä Suomen suuriruhtinaskuntaan valittiin yksikamarinen eduskunta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta.

Ilmari Kiannon Topi ja Riika Romppanenkin kävivät silloin vetäisemässä punaisen viivansa, suorastaan kärsivän kansan sydänverellä. Olot vain eivät sillä taikatempulla tuntuneet parantuvan Kainuun korpimailla. Valtakunnan tasolla taas uudistuspolitiikka tyssäsi viimeistään hallitsijaan, Venäjän keisariin.

Mikä takaisi, että tasavallassa olisi toisin? Porvarithan olivat ehtineet kesällä 1917 hajottaa sosialistienemmistöisen eduskunnan, ja punikit puolestaan perustaa työväentasavallan seuraavana talvena aseiden avulla. Ja molemmat olivat nojanneet Venäjän vallanpitäjiin.

VIIME VIIKOLLA JUHLITTIIN itsenäisen Suomen hallitusmuodon satavuotista historiaa – ja hyvästä syystä. Vaikka lähtötilanne ei ollut häävi, suomalainen demokratia kesti saumatta lakisääteisellä pohjalla läpi kuohuvan 1900-luvun. Vastaavalla ei voi moni muu maa Euroopassa ylpeillä, ensimmäisen maailmansodan melskeistä itsenäistyneistä valtioista ei ainoakaan.

Ongelmansa oli toki Suomellakin. Poliittisen järjestelmän vakiintuminen otti aikansa niin, että hieman kärjistäen tulkittuna 1920-luvulla tasavaltalaisuutta lähinnä siedettiin. Lapualaisvuosien hulinat päättyivät sitten siihen, että sekä vasen että oikea laita pantiin aisoihin ja parlamentaarinen demokratia sai tuekseen laajan enemmistön.

Suomen 1930-luku kulki poliittisesti eri suuntaan kuin Manner-Eurooppa Suomenlahden eteläpuolella. Kohti pohjoismaista kansanvaltaa, joka symbolisesti ja osin käytännössäkin toteutui sosiaalidemokraattien ja Maalaisliiton akselille muodostetussa punamultahallituksessa.

Kun Suomen historiassa toisinaan puhutaan ensimmäisestä ja toisesta, kenties kolmannesta ja neljännestäkin tasavallasta, jaottelu ei ole perustunut valtiosäännön vaan poliittisten olo- ja valtasuhteiden muutoksiin. Yhteiskunnan ja järjestelmän jatkuvuudet ovat olleet vahvoja läpi suurtenkin murrosten.

SUOMEN HALLITUSMUOTO on siten ollut joustava, ja sen puitteissa maata on johdettu sekä puolue- että presidenttivetoisesti. Vuodesta 2000 voimassa ollut perustuslaki on täsmentänyt valtioelinten välisiä valtasuhteita, mutta tulkinnoille jää yhä tilaa. Ei vähiten ulkopolitiikassa, jota tasavallan presidentti johtaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Yksiselitteiset pykälät ovat hyvästä, mutta toimiakseen elävässä elämässä ne tarvitsevat rinnalleen yhteisesti jaettuja käytäntöjä. Liberaalin demokratian perinteisistä lippulaivoista Britannia on tullut toimeen ilman kirjoitettua perustuslakia, mikä viime aikoina ei ole näyttänyt kovin houkuttelevalta. Toisaalta harva kaipaa Yhdysvaltain jatkuvaa juristeriaakaan.

Tasavalta ei jaa valtaa tasan kuin sen hetken, joka kullakin kuluu ehdokkaansa numeron piirtämiseen äänestyslippuun. Perustuslait hallitusmuodosta alkaen ovat Suomessa kuitenkin tarjonneet riittävät pelisäännöt sille, miten menetellään siitä eteenpäin, luovitaan sekä kotimaisissa että kansainvälispoliittisissa ristiaallokoissa.

Päämääränä on ollut pärjätä demokraattisella pohjalla ja oikeusvaltion periaatteita kunnioittaen. Historiantutkijat selvittäkööt ja kaikki historian harrastajat väitelkööt, kuinka tässä on onnistuttu. Ja aktiiviset kansalaiset, valtaa vahtivat mediat ja aikamme poliitikot huolehtikoot, että korkeista ideaaleista ei suotta tingitä.