RUOTSIN ULKO- JA TURVALLISUUSPOLIITTISESSA keskustelussa tunnetaan niin sanottu Suomi-argumentti. Sen mukaan Ruotsin tekemät ratkaisut vaikuttavat väistämättä Suomen asemaan, vieläpä tavalla, jolla on keskeistä merkitystä myös Ruotsin itsensä turvallisuuden kannalta.

Kylmän sodan aikana tällä viitattiin tietysti Neuvostoliittoon. Idän jättiläisen pelättiin tiukentavan otettaan Suomesta ja tunkeutuvan lähemmäs Ruotsin rajapintoja, jos tämä lähentyisi länttä tai peräti liittyisi NATOon. Pohjolan tasapaino järkkyisi.

Itse kunkin priorisoimasta näkökulmasta riippuu, perustuiko argumentti naapurisolidaarisuuteen vai raakarealistiseen kansalliseen etulaskelmaan. Niin tai näin, Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen keskinäisriippuvuus oli ja on edelleen rakenteellinen elementti, erityisesti suhteessa Venäjään.

AJATUSPAJA MAGMA JULKAISI keväällä raporttini Ruotsin malliin, jossa sivusin myös tuota turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Suomalaisten viljelemä Ruotsi-argumentti viittaa kuitenkin yleisemmin yhteiskuntapolitiikkaan, jossa vertailukohtaa, ellei esimerkkiä on totuttu hakemaan Pohjanlahden takaa.

Tämän aamun mediatarjonnan perusteella saattoi jälleen todeta, että Ruotsi-argumentti elää ja voi hyvin. Helsingin Sanomien analyysissä käytiin lävitse, miksi Suomessa 55–64-vuotiaiden työllisyysaste on merkittävästi matalampi kuin muissa Pohjoismaissa.

Väliotsikot sen jo kertovat: Ruotsissa tehdään enemmän osa-aikatyötä, Ruotsissa talous on vahvempi, Suomessa on enemmän ikäsyrjintää, Ruotsissa on enemmän työvoimapalveluja, Suomessa vähän koulutettujen työllistyminen on vaikeaa.

Kauppalehti puolestaan vetäisi naapurusten vastalanseeratuista ensi vuoden budjeteista klikkiotsikon: ”Antti Rinteen hallitus nostaa veroja ja velkaa – Ruotsissa tehdään nyt täysin päinvastoin”. Ei kestänyt kauaa, kun poliittinen somemaailma tarttui uutiseen.

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi kommentoi, että ”Ruotsissa demarihallitus tekee ylijäämäisen budjetin, maksaa velkaa pois sekä purkaa palkkaverotuksen liian kireää progressiota luopumalla väliaikaiseksi suunnitellusta raippaverosta hyvätuloisille. Meanwhile in Finland…”

Kokoomuksen Elina Lepomäki höysti: ”On tulevaisuus-demareita ja sitten on tunkkaiseen 70-lukuun juuttuneita korporaatiodemareita. Sitten ihmetellään, että Suomeen ei investoida, ja koulutetut nuoret muuttavat maasta.”

KEVÄISESSÄ RAPORTISSANI ARVIOIN, että sitten hyvinvointivaltion rakennus- ja laajennusvaiheen Ruotsin käyttö esikuvana on liikkunut Suomen poliittisessa kamppailussa vasemmalta oikealle, palkansaajien puolustajilta elinkeinoelämälle ja sosiaalipolitiikan asiantuntijoilta taloustieteilijöille.

Aikanaan 1970-luvulla Max Jakobson oli todistanut muun muassa suurlähettiläänä, ”miten tiuhaan tahtiin suomalaiset sosiaalidemokraatit kävivät Tukholmassa hakemassa evästystä Ruotsin mallin toteuttamiseksi Suomessa”. Vapaan markkinatalouden tukahduttava sosialismi uhkasi levitä paremminkin länsi- kuin itärajan takaa.

Suomen oikeisto ja elinkeinoelämä tykästyivät Ruotsiin erityisesti Fredrik Reinfeldtin ja Anders Borgin johtaman porvariallianssin aikana 2006–2014, mutta hyvin ovat sen jälkeen kelvanneet myös Stefan Löfvenin vetämät punavihreät hallitukset. Ainakin kotimaisen vasemmiston lyömiseen.

Parhaiden käytäntöjen soisi tietysti leviävän, eikä pyörää tarvitse keksiä joka maassa uudelleen. Kansainvälisistä vertailuista noukitaan kuitenkin usein valikoidusti lähinnä omaan agendaan sopivat palat.

Työllisyysasteen nostamiseen ripustautunut Antti Rinteen hallitus on toistaiseksi puhunut paljon panostamisesta palkkatukeen ja työvoimapalveluihin, jotka ovat Skandinavian maissa aivan toisella tasolla. Poliittinen kamppailu Ruotsi-argumentin ja pohjoismaisen mallin merkeissä jatkuu.