BREXIT ON OLLUT VUODEN 2016 kansanäänestyskampanjasta lähtien silkkaa Kafkaa. Ian McEwan ei ole ensimmäinen, joka on sen huomannut, mutta käsittääkseni ensimmäisenä hän saattaa sen kaunokirjalliseen muotoon kansien väliin.

Tyylilaji on toistaiseksi kai ainoa mahdollinen: poliittinen satiiri. Vieläpä niin ajankohtainen, että se kilpailee reaaliajassa uutisten kanssa.

Ostin The Cockroachin eilen päivällä. Illalla uutiset kertoivat, että Boris Johnson on päässyt brexit-sopimukseen EU:n kanssa. Luin satasivuisen kirjasen yöllä, ja tänään tiedotusvälineet kyselevät kaikkialla, hyväksyykö Britannian parlamentti huomenna saavutetun diilin.

McEwanin viimeisillä sivuilla pääministeri hallituksineen vetäytyy syrjään saatettuaan missionsa päätökseen. ”He did not mention it, but he knew that every minister in his Cabinet understood the perils that lay ahead.”

Itse en Helsingistä käsin työpöydän ääressä vielä jaksa uskoa, että homma hoituisi huomisessa äänestyksessä. Miten sitten käykin, edessä odottavista sotkuista ja vaikeuksista on helppo olla samaa mieltä.

THE COCKROACH KÄÄNTÄÄ Kafkan Muodomuutoksen lähtötilanteen päälaelleen. Kuusijalkainen kuoriainen herää yhtenä aamuna Downing Street 10:ssä ja huomaa olevansa ihmishahmoinen Britannian pääministeri.

Kabinetin kokouksessa tämä Jim Sams ymmärtää, että muut ministerit ovat käyneet läpi saman metamorfoosin. Yhdysvaltain presidentin twiittejä seuratessa herää epäilys, että myös Archie Tupper on yksi heistä/meistä. Kysyessään asiaa varovasti transatlanttisen puhelun päätteeksi Sams saa tylysti luurin korvalleen.

Vertauskuvalliset eläinfaabelit ovat sivilisaatiomme ikiaikaista peruskauraa. Silti lukutuolin mukavuudessa joutuu hiukan kiemurtelemaan, kun poliittisia vastustajia tai toisinajattelijoita rinnastetaan torakoihin, edes pilkan päältä.

Oli aikoja, eikä niin kovin kauan sitten, jolloin tuhohyönteisiksi luokitellut ali-ihmiset sai surutta tuhota. Voittoisaan liberaaliin demokratiaan on kuulunut kunnioitus poliittisia kilpailijoita kohtaan.

POLIITTISENA SATIIRINA The Cockroach jää aika tavalla alkuasetelmassa kuvatun yhden oivalluksen varaan. Mieleen tulee Philip Rothin vedätys Richard Nixonista, Meidän jengi (Our Gang, 1971), joka ei 2000-luvun puolella mitenkään kestänyt toista lukemista kuin kuriositeettina.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm, 1945) säilyttää sijansa omassa kastissaan. Sikoineen kaikkineen.

Mutta on McEwanilla hetkensä, muun muassa kuvatessaan, kuinka Sams panee kansantalouden ja liike-elämän rahavirrat kulkemaan käänteiseen suuntaan. Ihmiset maksavat työpaikoistaan, mutta käyvät kaupoissa saadakseen käteistä ja tuloja. Sama nurinkurisuus pätee vientiin ja tuontiin valtioiden välillä, ja tietysti EU-maksuihin.

Martin Amis sovelsi samantapaista logiikkaa romaanissaan Ajan suunta (Time’s Arrow, 1991), joka luotasi natsirikollisen elämäntarinan takaperin lopusta alkuun. Kerrontatekninen taituruus ja hyytävä komiikka kantoivat läpi pienen kirjan, mutta vain juuri ja juuri.

IAN McEWAN KYSYY tuskastuneena kotisivuillaan, mitä kirjailija voi tehdä, kun kansakunta repii itseään riekaleiksi, politiikan pelisäännöt pettävät ja talous kulkee kohti katastrofia. Vastaus on itsestään selvä: kirjoittaa. Se tuskin muuttaa itse ahdinkoa, mutta ehkä helpottaa hiukan oloa.

The Cockroachin pelastaa sen pituus, tai paremminkin lyhyys. Hyväkään vitsi ei parane pitkittämällä, saati sattuva satiiri. Toivotaan, että se ei saa jatko-osia, ainakaan kovin montaa. Kukaan ei jää kaipaamaan ”Torakan paluuta” tai ”Torakan viimeistä ristiretkeä”.