ENSIMMÄISEN MAAILMANSODAN raunioille Weimariin perustettu taidekoulu Bauhaus täytti viime vuonna sata vuotta. Tapahtumaa on muistettu maailmalla monin tavoin: näyttelyistä, kirjoista ja artikkeleista aina dramatisoituun tv-sarjaan.
Meillä Teema-kanava näytti muun muassa vanhan dokumentin Kun nykyaikaa rakennettiin (1967), jonka huipentumana haastateltiin Bauhausin ainoaa suomalaisopiskelijaa Liselotte Kerbsia. Olisi kiinnostavaa tietää tarkemmin, mikä hänet kouluun vei ja miten, tai kuinka elämä sen jälkeen järjestyi.
Ohjelmassa Kerbs kertoo tulleensa Dessauhun siirtyneeseen Bauhausiin vuonna 1927, jolloin siellä opettivat muun muassa Josef Albers, Paul Klee ja Wassily Kandinsky. Nobelisti-tiedemies Wilhelm Ostwald vieraili pitämässä esitelmäsarjan omasta kiistellystä väriteoriastaan.
Koulun maine oli levinnyt ympäri maailmaa, ja opiskelijoita saapui Euroopan ohella Amerikasta ja Japanista asti. Erikseen Kerbs mainitsee ryhmän nuoria juutalaisia, joiden tarkoituksena oli asettua uudisasukkaiksi Palestiinaan.
Toverielämä oli vilkasta: ”Laulettiin ja soitettiin paljon ulkomaalaisia lauluja. Lauantaisin meillä oli tanssiaiset ruokasalissa, jossa koulun oma orkesteri, jatsiorkesteri soitti charlestonia ja sen ajan muut tanssit.” Eniten Kerbsia miellytti kuitenkin Bauhaus-teatteri ja Oskar Schlemmerin organisoimat balettiesitykset.
JUHLAVUODEN TUOTANNOISSA on nostettu naisten roolia, tai paremminkin tehty se näkyväksi. Vaikka Bauhausin idea rakentui kollektiivisuudelle ja tasa-arvolle, naiset löysivät itsensä ennen pitkää enimmäkseen kutomon, ellei keittiön puolelta.
Gender-aspekti on valikoitunut suorastaan kantavaksi näkökulmaksi kuusiosaiseen draamasarjaan Bauhaus – uusi aika, joka rakentaa epookkia taidekoulun Weimarin vaiheesta 1919–1925. Historiallista tarkkuutta on rikastettu kehyskertomuksella ja ripauksella rakkautta, joka on särähtänyt rikkana joidenkin kriittiseen silmään.
En osaa olla ratkaisusta kovin närkästynyt. Bauhausin perustajan Walter Gropiuksen ja oppilaan Dörte Helmin välisessä jännitteessä on historiallistakin pohjaa sen verran, että hienoviritteisesti toteutettuna se ei riistä vaan kenties palvelee kokonaisuutta. Ja koukuttaa katsojaa.
Dokumentilla ja draamalla sopii olla eroa, vaikka suuren yleisön mielikuvissa ne usein sulautuvat toisiinsa. Itse seurasin Bauhaus-sarjaa innostuneemmin kuin paljon hypetettyä Babylon Berliiniä, jonka tyylittelyllä Weimarin ajan lopusta oli silläkin toki puolensa.
Toivottavasti Bauhaus saa jatkokseen toisen, miksei kolmannenkin ”tuotantokauden”, jolloin historiallinen tarina siirtyy ensin Dessauhun ja saa lopulta loppunsa natsien valtaannousun myötä Berliinissä. Niihin vaiheisiin voimme sitten mielissämme sijoittaa myös Liselotte Kerbsin sopivaan sivuosaan.