”BLACK CATS CREEP across my path / until I’m almost mad
I must have ‘roused the devil’s wrath / cause all my luck is bad…”
The Great American Songbook on ehtymätön sammio, josta kukin voi ammentaa sekä sanoilla tahi ilman. Kupilla ovat käyneet niin viihdeartistit kuin vakavat jazzarit, ja kaikki siltä väliltä.
Jokaisella on lupa omaan suosikkiinsa. Minulla kenties ”Everything Happans to Me” (Matt Dennis & Tom Adair), jonka ensimmäisenä levytti Frank Sinatra Tommy Dorseyn orkesterin solistina vuonna 1941. Hitti tietenkin, mutta mielessäni soi lähinna myöhempi Chet Bakerin tulkinta.
Ja se, kuinka hienosti Charlie Hadenin Quartet West sovitti Bakerin osaksi omaa versiotaan filmografisella levyllä Always Say Goodbye (1994). Sehän alkaa ja päätty Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin repliikeillä Howard Hawksin (ja Raymond Chandlerin) Syvästä unesta.
”I MAKE A DATE FOR golf / and you can bet your life it rains
I try to give a party / and the guy upstairs complains
I guess I’ll go through life / just catchin’ colds and missin’ trains…”
Laulut olivat olemassa, mutta Songbookin popularisoi maailmalle oikeastaan vasta jazzin ykkösääni Ella Fitzgerald 1950- ja 1960-luvuilla. Menestyksen takana oli paitsi huikaiseva lahjakkuus ja taidokas ilmaisuvoima myös Norman Granz, tämän organisoimat kiertueet ja levy-yhtiö Verve.
Ja osaltaan Marilyn Monroe, joka auttoi Fitzgeraldin jazzklubeista Los Angelesin kuuluisan yökerhon Mocambon lavalle. Sen jälkeen Ellan ei tarvinnut enää palata pienten yleisöjen eteen.
”I NEVER MISS A THING / I’ve had the measles and the mumps
And every time I play an ace / my partner always trumps
Guess I’m just a fool / who never looks before he jumps…”
Tuon ja paljon muuta opin Leslie Woodheadin tyylikkäästä dokumenttielokuvasta Ella Fitzgerald: Just One Of Those Things (2019), joka tuli talvella Teema-kanavalta. Siihen oli löydetty satavuotias Norma Miller, joka oli marraskuussa 1934 paikan päällä Harlemin Apollo-teatterissa, kun Ella teki debyyttinsä amatööri-illassa.
Miller oli todistajana aseistariisuvan hurmaava, vaikka teini-ikäisenä tanssijana alkuun buuasikin parvelta tuntemattomalle 17-vuotiaalle rimppakintulle. Kunnes tämä päättikin laulaa.
Yhtä karismaattinen dokumentin puhuvana päänä oli jazziin paneutunut seitsenkymppinen journalisti-kirjailija Margo Jefferson. Heidän jälkeensä oli peräti vaivaannuttavaa kuunnella Jamie Cullumia, jonka osallistumista tähän brittituotantoon taisi perustella paremminkin maine ja markkinointi.
”AT FIRST MY HEART thought you could break this jinx for me
That love would turn the trick to end despair
But know I just can’t fool this head that thinks for me
I’ve mortgaged all my castles in the air…”
Sen ei tarvitse olla Ella Fitzgeraldilta pois, jos tunnustan monen muun lailla, että virtuositeetistaan huolimatta hän ei koskaan ole koskettanut aivan Billie Holidayn lailla. Lady Day oli jo ehtoon puolella, kun hän lauloi ”Everything Happens to Me”. Mutta kyllä sekin vuoden 1955 levytys pesee Ellan version.
Ehkäpä ymmärrettävää, että Holidayta ei Fitzgerald-dokumentissa mainita. Eikä Sarah Vaughania, jonka äänen värinä kouraisi minua jo teinipoikana syvältä. Mitäpä noita vertailemaan, arvonsa ja paikkansa kullakin jazzin korkeimmassa kunniagalleriassa.
”I’VE TELEGRAPHED and phoned / I send an “Airmail Special” too
Your answer was “Goodbye” / and there was even postage due
I fell in love just once / and then it had to be with you
Everything happens to me”
Ps. Ehdoton suosikkini Ellalta on Helsingin Kulttuuritalolta vuonna 1965 Tommy Flanganin trion kanssa taltioitu ”A Hard Day’s Night”. Ja sen päälle esitetyt ironiset kiitokset:
”Thank you Beatles fans. Thank you so much. We thought you wanted to hear one of the number one hit tunes. It wasn’t made by me but I wish it had been. Such a simple song and it sells millions…” Keikka jatkui Duke Ellingtonin biiseillä ”and we hope you like them…”