”OPETELKAA RUOTSIA, JUNTIT. Maailmankuvanne avautuu kummasti”, Juha Hurme härnäsi syksyllä 2017, kun hänet palkittiin kirjallisuuden Finlandia-palkinnolla. Kansallisteatteriin kokoontunut kulttuuriyleisö hurrasi, mutta kulttuuriministeri närkästyi. Suomalaisuuden liitoakin johtanut, perussuomalaisesta siniseksi muuttunut Sampo Terho toivoi twiitissään anteeksipyyntöä.

Monella muullakin tiukkapipolla taisi jäädä tavoittamatta Hurmeen viesti, joka oli ilmaistu lempeällä ironialla. Suomen kielen suurmiehet Mikael Agricola ja kirjailijanimellään Kivi muistettu Alexis Stenvall olivat molemmat kaksi- tai monikielisiä – ja vain siksi kykeneviä mainetekoihinsa.

Oikeastaan ”Suomi” ideoitiin 1800-luvulla pitkälti ruotsiksi saksalaisperäisen romantiikan ja nationalismin pohjalta. Runeberg kirjoitti sen runoiksi, Snellman valtiofilosofiaksi ja Topelius historiallis-maantieteelliseksi kokonaisuudeksi. Myyttisen sydämensä se sai suomeksi Lönnrotin työpöydällä Kalevalasta.

”SUOMEN KIELI / ON MINULLE ikkuna ja talo / minä asun tässä kielessä”, kuuluu Pentti Saarikosken usein lainattu luonnehdinta, joka vapauttaa hengenmiehen sidoksista paikkaan ja kansallisuuteen. ”Se on minun ihoni.”

Janne Saarikiven kiinnittyminen suomeen ei ole sen vähäisempää, vaikka vetävässä kirjassaan Suomen kieli ja mieli hän turvaa viime kädessä valtioon pienen kielialueen elinvoimaisuuden vaalijana.

Silti suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on kaukana ahdasmielisestä kielinationalistista. Hänen mielestään etsittäessä sitä, ”mikä suomen kielessä tekee ihmisestä kulttuurisesti suomalaisen, tulee osan vastauksesa kuulua: ruotsin kieli”.

KESKUSTELUA RUOTSIN KIELESTÄ Suomessa dominoi (taloudellinen) hyötyajattelu, jota puheet kulttuurisesta rikkaudesta koristavat. Harva tulee miettineeksi sen merkitystä, että Suomen ja suomalaisuuden olemusta uusinnetaan ja uudistetaan koko ajan myös ruotsiksi.

Etnonationalisteille se lienee karvas pala, nieltävissä lähinnä perinteen ja historiallisen jatkumon merkeissä. Samaa ymmärtämystä ja turvaa ei enää riitä ”uussuomalaisuuden” kasvulle.

Kotimaisten kielten taitoa on pidetty maahanmuuttajien avaimena kotoutumiseen ja työmarkkinoille. Uusien suomalaisten sopeutumisesta on kuitenkin pitkä matka siihen, että he pystyvät ja pääsevät osallistumaan ”Suomen” määrittämiseen.

Kielenvaihto suomeen luonnistui kansakuntaa luotaessa osalta sivistyneistöä ja kansaakin, mutta kaikilta sitä ei edellytetty. Kuinka käy kielellisten syvärakenteiden ja suhteiden nyt, kun olemme jo valmiiksi englannin edessä rähmällään?

 

Julkaistu Demokraatissa 18/15.10.2020