”JOSKUS VAALIKAMPANJAN käänteen näkee paljain silmin kuin puun, joka saa ratkaisevan iskun kirveestä ja alkaa kaatua”, Helsingin Sanomien Laura Saarikoski kirjoitti 17. lokakuuta 2016 Washingtonista. Yhdysvaltain presidentinvaaleihin oli aikaa kolme viikkoa.

Lukuisat naiset syyttivät Donald Trumpia kourimisesta ja ahdistelusta, ja julkisuuteen saatetulla nauhoitteella tämän kuultiin vieläpä leuhkivan käytöksellään. ”Locker room talk”, pulaan joutunut presidenttiehdokas vähätteli vanhoja pukuhuonepuheitaan poikien kesken.

Peli vaikutti selvältä, sillä vastaehdokas Hillary Clintonin etumatka revähti kannatusmittauksissa jo yli kymmeneen prosenttiin. Tästä ei Trump enää nousisi, viestittivät muutkin tutut Atlantin takaa, sekä politiikkaa seuraavat ammattilaiset että muuten valveutuneet kansalaiset.

HELSINKILÄISELTÄ KOTISOHVALTANI käsin rohkenin epäillä, mutta en sentään ennustaa. ”Donald Trump on edennyt kaikkia perinteisiä pelisääntöjä rikkoen kohti maalia – ja voi loppusuoralla heittäytymisen myötä vielä vaikka voittaakin”, kirjoitin vaalinalusviikolla (5.11.).

”Ajatus ensimmäisestä naispresidentistä ei selvästikään ole sytyttänyt Yhdysvalloissa yleisoptimistista kuhinaa ja tunnetilaa, että nyt oltaisiin rikkomassa lasikattojen lisäksi myös muita rajoja, uuden sarastuksen äärellä. Ollaan kaukana kahdeksan vuoden takaisesta Obama-maniasta. Surullista todeta, että kaikkien skandaalien jälkeenkin tämän hetken epämääräinen ’ajan henki’ pelaa edelleen Trumpin pussiin.”

Neljä päivää myöhemmin imaisin peukalosta yhden näkökulman selitykseksi, mikä ratkaisi vaalin:

”Valkoisten matalasti koulutettujen miesten virta demokraattiehdokkaiden äänestäjistä Trumpin taakse oli huomattavasti vuolaampi kuin republikaaninaisten kääntymys tukemaan Clintonia. / Kukin voi sitten makunsa mukaan arvioida tai peräti syyllistää, pettivätkö tässä miehet äänestämällä miestä vai naisten välinen sisarsolidaarisuus.”

NELJÄN VUODEN TAKAISET yllätykset ovat kummitelleet itse kunkin mielessä niin, että analyytikot ovat olleet poikkeuksellisen varovaisia ennakoimaan tämänkertaisen vaalin tulosta. Omaa asiantuntemusta ei haluta altistaa politiikan epävarmuuksien alttarilla.

Näin kaukaisen nojatuolistrategin näkökulmasta Donald Trumpia näyttäisi odottavan murskatappio. Hän on nyt koeteltu kortti, joka ei tule ulkopuolisena puhdistamaan Washingtonin politiikan rämettä. Sotkut ovat hänen johtajuutensa aikana vain syventyneet ja levinneet.

Tappiota povaavia gallupeja sopii toki epäillä, mutta luulisi niiden tekijöiden oppineen jotain edellisestä kerrasta. Vilkastunut vaaliosallistuminen viittaa poliittiseen mobilisaatioon paremminkin vallan vaihtamiseksi kuin sen pönkittämiseksi.

Mikään (korona-)ajan hengessä ei pelaa nyt Trumpin pussiin. Paitsi ehkä se, että demokraatit tuhrivat omassa ehdokasasettelussaan mahdollisuutensa päästä tulevaisuuden tuulien nosteeseen.

Jos Hillary Clinton yhdistettiin 69-vuotiaana kandidaattina aviomiehensä Billin 1990-luvun presidenttikausiin, niin 77-vuotias Joe Biden ei ole sen tuoreemmalta tuntuva kasvo palveltuaan kahdeksan vuotta Barack Obaman varapresidenttinä.

KUN YHTÄ VALITAAN, NIIN voittaja vie koko potin, oli vaali sitten tasainen tai ei. ”Winner takes it all”, kuten Trump viime kerralla osoitti, vaikka sai koko valtakunnan mittakaavassa lähes kolme miljoonaa ääntä vähemmän kuin kilpailijansa Clinton.

Tällä kertaa on poikkeuksellisen painavat syyt toivoa, että äänestyksen tulos olisi mahdollisimman selvä ja (Bidenin) voittomarginaali leveä. Trump on jo etukäteen hämmentänyt demokratian pelisääntöjä vihjaamalla, että hän ei välttämättä tule noin vain alistumaan vaalilippujen valtaan.

Korkeimman oikeuden tuomarin nimitystäkin piti kiirehtiä muun muassa siltä varalta, että siellä saatetaan märehtiä vaalitoimitusta vielä kuukausia itse äänestämisen jälkeen. Tasaväkinen tulos voi avata väylää hämmennykselle, jonka rinnalla Floridan ääntenlasku vuonna 2000 näyttää harmittomalta farssilta.