”MINÄ OLEN LUOJA, LUON keisarin maailmaa, hänen untansa, ja tärkeää on, ettei hän herää siitä. Keisari ei ole nähnyt palanutta Helsinkiä, hän malttaa odottaa ensimmäistä tarkastuskäyntiään, kunnes maisema on luotu hänen mielikuviensa mukaiseksi.”

Kun joulupukkia odotellessa joutuu kirjanostokieltoon, sitä nälissään paikkaa vanhoja rästejä. Ja onhan se paikallaan, että lukee Jukka Viikilän Finlandia-voittajat järjestyksessä. Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) panee ihailemaan Helsingin ihmettä: Muutaman tuhannen asukkaan tuppukylän tuhkasta on noussut tällainen kaupunki!

Itse Matti Klinge on kehaissut (Paššan epäsuosio, 2017) kirjaa yleisesti hyväksi, joskin aika niukaksi, ennen kuin luettelee pari sivua virheitä ja puutteita. Eikä emeritus malta olla huomauttamatta, että hänen omaa kirjaansa Viikilä ei näytä lehteilleen, vaikka ”siitä olisi kyllä ollut apua”.

Onneksi lukija voi helposti korjata tilanteen, sillä Klingen Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863 (2012) todella sopii hienosti rinnakkaisteokseksi. Siinä sivussa tulee vakuuttuneeksi, että keisaria kai tässä on kiittäminen.

KORONAKÄVELYNI OVAT kiertäneet kohta kaksi vuotta etupäässä rakkaan kotikaupungin katuja ja rantoja. On ollut aikaa katsella Engelin ja kumppaneiden kädenjälkeä.

Ja Tähtitorninmäellä tai Kaivopuiston kallioilla samastuu raa’an tuulen puhaltaessa helposti yhä saksalaisemigrantin ajatukseen parinsadan vuoden takaa, oli se peräisin Engelin julkaistuista kirjeistä Berliiniin tai Viikilän kynästä:

”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä. Helsingin rannoilta haetaan karaistusta. Itsekin katselen aika ajoin merelle, jonka vesi hakkaa myös kotimaani rantoja, tosin lempeämmäksi muuttuneena. Kun meri on jäässä, ajattelen että kotini on kävelymatkan päässä.”