RUOTSIN PARLAMENTTI järjestäytyy parhaillaan valtiopäiville. Vaalien suuri voittaja Ruotsidemokraatit sai jo edustajansa puhemiehistöön, ja puolueelle on luvassa liuta valiokuntien puheenjohtajuuksia ja varapuheenjohtajuuksia.

Merkittäviä paikkoja, myös politiikan sisältöjen kannalta, ja näyttäviä ulospäin suhteessa mediaan ja yhteiskuntaan. Kansanvallan näkökulmasta ei 20 prosentin kannatukseen nojaavaa puoluetta voi kansanedustuslaitoksessa oikein eristää, jos se on sitoutunut parlamentaarisiin pelisääntöihin.

HALLITUKSEN OSALTA asetelma on toinen. Jätettyään hallituksensa eroanomuksen Magdalena Andersson ilmoitti, että ”jos kokoomus tulee toisiin ajatuksiin eikä halua tehdä yhteistyötä ruotsidemokraattien kanssa, minun oveni on aina auki”.

Ulf Kristersson näyttää valintansa tehneen jo ennen vaaleja. Mutta moni ihmettelee maltillisia porvareita, joille ruotsidemokraatit ovat houkuttelevampia kumppaneita kuin sosiaalidemokraatit.

NYKYISILLÄ mielipidemittausten kannatusluvuilla voi Petteri Orpo joutua ensi keväänä saman valinnan eteen. Miten on, Kokoomus, Perussuomalaiset vai SDP?

Ruotsin esimerkki ei ratkaisua määrää, mutta on sillä kiinnostavaa signaaliarvoa. Ja ensin Kokoomuksen täytyisi voittaa ne vaalit.