KOTIMAISESSA politiikassa on viime kuukausina toistettu ahkerasti takavuosien hittiä ”Toivotaan, toivotaan”. Eikä rallattelu näytä päättyneen eduskuntavaaleihin, vaan se jatkuu hallitustunnusteluissa, ennen kuin varsinaiset hallitusneuvottelut pakottavat vaihtamaan levyä.
Toivottavasti.
Hallituspeliä seuratessa hyräilen samaa kappaletta, mutta enimmäkseen sen ensimmäistä säettä: ”En aina oikein jaksa ymmärtää…” Kyse on ennen muuta julkisen talouden tasapainottamisesta.
AAMUN HeSassa Petteri Orpo vakuuttaa, että koulutuksesta ei leikata. Sosiaali- ja terveyspalveluissa taas asioita voidaan hänen mukaansa tehdä paremmin niin, että sieltä saadaan säästöjä ilman varsinaisia leikkauksia.
Uutisen alla valtiovarainministeriön budjettipäällikkö tosin arvioi, että kuuden miljardin sopeutus yhdessä vaalikaudessa edellyttää myös sote-palveluista, sosiaaliturvasta ja koulutuksesta leikkaamista.
Ja Orpon mukaan valtiovarainministeriö ja kuusi miljardia ovat Kokoomuksen vetämien hallitustunnustelujen ankkuri. Hmm.
SAMAAN aikaan SDP tavoittelee tahollaan julkisen talouden vahvistamista vähintään 2 prosentin vuotuisen kestävän kasvun kautta. ”Kasvu-uralle palataan – kuoppiin ei kannata pysäyttää”, Laborekin otsikoi tänään julkaistun talousennusteensa vuosille 2023–2025.
Tarkemmin katsoen Labore arvioi Suomen talouden supistuvan tänä vuonna hieman ja kasvavan ensi vuonna vain prosentin verran. Nyt valitun eduskunnan ja uuden hallituksen kausi olisi siis jo puolessa välissä, ennen kuin tätä kautta päästäisiin sopeutuksen alkuun.
”EN OIKEIN usko rauhan kestävän”, laulu jatkuu. Ukrainassa se jo repesi täydeksi sodaksi, jossa Suomikin on välillisesti osapuoli. Emme tässä tilanteessa, jos koskaan kaipaa kovin syvien railojen repimistä hyvän yhteiskuntamme sisään jotain ideologista blokkirajaa pitkin.
Sinipunaiselle kompromissille on siten yhä monia hyviä perusteita. ”En usko minkään muun nyt auttavan”, Pertsa Reposen suomennos jää korvamatona soimaan ja kehottaa vihollisia lyömään kättä. ”Ehkä kaukana se on, mut’ toivo jää.”