DEKKARIEN TAI trillerien maakosketusta ei kannata murehtia, jos lukemisen motiivina on pako arjesta. Antaa lentää! Olkoot yhteiskunnan yöpuolia avaavat rikos- ja poliisiromaanit asia erikseen.

Keskelle murhavyyhtiä tempautuvat siviilihenkilöt ovat melkeinpä oma alalajinsa, niin kirjoissa kuin elokuvissa. Kunnon jokamiehestä kuoriutuu yllättävän käypä mysteerien ratkoja, kun panoksena on joko oman syyttömyyden todistaminen tai kadonneen rakkaan löytäminen.

JYRKI ERRAN Lyijyvalkoisessa (Otava 2020) on yllin kyllin tätä kaikkea. Omaleimaisuutta tarinan väripalettiin tuo maalarivelho Caravaggio 400 vuoden takaa ja tämän yhä omassa ajassamme palvotut teokset arvoituksineen.

Taiteen antaumuksellinen kuvaus on varastaa mutkikkaalta juonelta pääroolin. Tekijä joutuu välillä muistuttamaan hiukan ulkokohtaisesti, että kirjan sankari seikkailee viikkotolkulla Roomassa itse asiassa etsimässä vaimoaan.

Muhkeaan mittaan mahtuu nojatuolimatkailijalle maittavaa kaupunkikuvausta, jossa päästään niin katakombeihin kuin palatsien vaatimattomien julkisivujen taakse. Niinpä, ”Italian aristokratia eli elämäänsä niin kuin todella varakkaat ihmiset kaikkialla, näkymättömästi.”

VATIKAANI TARJOAA ratkaisujen avaimia. Itsekin jonkun verran sekä Suomessa että ulkomailla arkistoissa istuneena ihastelen, kuinka nopeasti näissä stooreissa avaindokumentti osuu diletantin käsiin, jos ei ensimmäisestä niin toisesta mapista. Parissa tunnissa löytyy jyvä, jollaisia tutkijat löytävät vain viikkojen tai kuukausien puurtamisen onnenkantamoisina.

Mutta ihmeitä tapahtuu, kuin katolilaisessa uskomusmaailmassa. Toukokuussa uutisoitiin, että aidoksi varmistunut aikaisemmin tuntematon Caravaggio on pantu Madridissa näytille.

Tositarina on täyttä Erraa, jonka Orjantappurakruunajaiset (Otava 2024) kulkee kuulemma Lyijyvalkoisen avaamia latuja. Itse taidan kuitenkin jatkaa Caravaggioiden keräämistä bongailemalla maailman museoita.