MITÄ PITÄISI ajatella siitä, että tuhti kesäklassikko loppuu jo juhannuksena, vaikka loma ei varsinaisesti ole ehtinyt edes alkaa? No ainakin sen, että Boccaccio vetää pihatöitä paremmin.

Toki tiedämme ja tunnustamme, kuin on puutarhanhoito tärkeää, kivaakin. Mutta jo tunnin ahertamisen jälkeen voimat tuppaavat huveta niin, että käsi ei jaksa kääntää kuin kirjan sivua.

DECAMERONEA pidetään novellistiikan keskeisenä lähtöpisteenä, mutta kyllä tämä 1300-luvun runsaudensarvi käy myös paljosta muusta. Esimerkiksi romanttisen viihteen perusteoksesta, kuten Boccaccio muistuttaa vielä loppusanoissaan: ”olen kirjoittanut tämän teoksen toimettomuudesta kärsiville naisille”.

Kontrasti sadan tarinan kehyskertomukseen on karu. Seitsemän nuorta naista vetäytyy kolmen miehen kanssa ruton runteleman Firenzen ulkopuolelle, jossa heistä huolehtii suihkulähteiden äärellä laaja palveluskunta runsain aterioin ja viinein. Maailman murheet jäävät taa, kun kirmaillaan puutarhoissa ja kedoilla, lauletaan, tanssitaan ja lepäillään.

Säädyllisesti, tietenkin, kunnes mielenmaiseman eskapismi täydentyy illansuussa. Kukin kertoo kymmenenä päivänä lyhyen tarinan, joista useimmat koskettelevat viettien valtaa ja lemmenleikkejä. Enimmäkseen humoristisesti, niin että hyveelliset neidot rohkenevat naureskella roiseillekin jutuille.

Tai huokailla monimerkityksellisesti, kuten kuunnellessaan Babylonian sulttaanin tyttären vaiheista. Alatielin kanssa iloitsi neljän vuoden aikana yhdeksän miestä ”kenties kymmenentuhatta kertaa”, ennen kuin hän kävi neitseenä Algarven kuninkaan viereen – ”ja sai tämän uskomaan, että hän olikin sellainen”.

Näin tämä saraseenikaunotar eli kuningattarena puolisonsa rinnalla kauan ja onnellisesti. “Suu ei kulu suudellessa”, Boccaccio päättää kertomuksen sattuvaan sananlaskuun.

”MIKSI ANNAN nuoruuteni mennä hukkaan”, Decameronen laiminlyödyt vaimot pohdiskelevat, sillä ”onhan parempi katua, kun on katumisen syytä, kuin katua sitä, ettei ole nauttinut mistään.”

Menemättä sen syvemmälle moraalifilosofiaan ikiaikoja sitten kirjattu kysymys on yleispätevä joka sukupolvelle, sukupuoleen katsomatta. Teologiset tuomarit tyrkyttävät ratkaisuja dilemmaan, johon itse kunkin toivoisi löytävän tasapainon ilman ulkopuolista dogmatiikkaa.

Eikä kyse ole pelkästä seksuaalisuudesta. Mitä kannattaa tavoitella? Paljonko pitää uskaltaa mahdollisen palkinnon eteen? Onko onnistuminen panostuksen väärti, ja mikä on epäonnistumisen seuraus ja hinta?

Boccaccio pilkkasi mitään häpeämättä aikansa mitään häpeämättömien munkkien ja muiden uskonmiesten valheellisuutta, ahneutta ja irstailua. Historian pitkässä perspektiivissä näyttää väistämättömältä, että kristinuskon oli uskottavuutensa säilyttääkseen ”puhdistuttava”, tai se oli ”puhdistettava” – jollakin tavoin, ennemmin tai myöhemmin.

Mutta miten siinä kävisi kaiken sen elämän verevyyden kanssa, josta Decamerone kertoo renessanssin airueena rikkaana perintönä ”keskiajan pimeydestä”?

SUOMESSA ON ollut tapana korostaa luterilaisuuden siunauksellisuutta yhteiskunnan kehitykselle: protestanttista työetiikkaa ja sen tuottamaa vaurautta, yleistä tunnollisuutta ja lojaalisuutta esivallalle, eivätkä papitkaan käytä täällä hyväkseen teinipoikia.

Toisessa vaakakupissa on painanut jatkuva synnintunnon taakka. Ilman henkilökohtaisen ripin tuomaa helpotusta on maallisen korpivaelluksen ahistus ollut raskas, kun ilot odottavat vasta tuonpuoleisessa.

Katolisella etelällä ja pohjoisemmalla Euroopalla on sekularisoituneessa ajassamme yhä eronsa. Syvään painuneilla kulttuurisilla juonteilla on jatkuvuutensa, vaikka vaikeampi on aina huomata, saati ennustaa, missä kysymyksissä ja miten ne muuttuvat lihaksi.