KEVÄÄLLÄ 2008 OSTIN Yhdysvalloista muistoksi t-paidan, jossa presidenttiehdokas Barack Obama lupasi ”muutosta, johon voimme uskoa”. Myöhemmin kesällä pistin sen kuin piruuttani päälle pihajuhliin, joissa varttuneet setämiehet paheksuivat politiikan käärmeen tuomista suven paratiisiin.
Rentoutumisensa merkiksi he olivat heittäneet solmiot pois, muttei sentään klubitakkejaan. Eikä Suomi vielä uskonut mustan miehen mahdollisuuksiin vallata valkoinen talo. Obama-buumi rantautui tänne vasta syksyllä.
En tiedä, uskoinko itsekään. Mutta demokraattisissa vaaleissa on parhaimmillaan kyse tulevaisuuteen kohdistuvasta toivosta. Patoutuneet tunteet purkautuvat, kun sukupolvi vaihtuu tai pitkään kestänyt valtakoneisto murtuu. Vaan ei aina.
KONSERVATIIVIT OLIVAT hallinneet Britanniaa 18 vuotta, kunnes Tony Blairin uudelleen brändäämä työväenpuolue palasi vuonna 1997 valtaan. Vaikka blairismilla riitti vasemmistossa kriitikoita, menestys myös inspiroi eurooppalaisia aateveljiä.
Sosiaalidemokraatit nousivat asettamaan agendaa. Mistään tällaisesta ei näy merkkiäkään nyt, kun Labourin 14-vuotinen korpivaellus päättyi Tory-puolueen murskaavaan vaalitappioon. EU-Euroopassa vasta opetellaan uuden pääministerin Keir Starmerin nimeä.
Eikä työväenpuolueen saama 33,8 prosentin kannatus huimaa päätä. Ranskan äärioikeisto sai kesäkuun vaaleissa ensimmäisellä kierroksella saman verran ja toisella vielä enemmän, vaikka jäi paikkajakaumassa nuolemaan näppejään.
Ranskan vaalijärjestelmän mahdollistama taktikointi nosti parlamentin suurimmaksi ryhmittymäksi ”uuden kansanrintaman”, mutta sisäisesti sekalaisesta koalitiosta ei ole edes Labourin vertaa eurooppalaisen vasemmiston valonheittäjäksi.
ISKULAUSEET PAIDAN rintamuksessa auttavat mobilisaatiossa, mutta muutos vaatii muuta: päättäväisiä toimia ja aikaa. Poliittinen historia panee kavahtamaan suurten lupausten vaaliretoriikkaa, jota helposti seuraa petettyjen odotusten vastareaktio.
Obama sai valtaannousunsa huomenlahjaksi jopa Nobelin rauhanpalkinnon. Olisin mieluummin nähnyt hänen ansaitsevan sen teoillaan suurvallan johtajana kuin sinänsä tärkeillä ja taitavilla puheilla.
Ei ole tämän kolumnin aihe arvioida, kuinka Obama lopulta onnistui, mutta häneen kiinnittyneitä ihanteita on kova ikävä. Amerikka on sittemmin ajautunut henkiseen alennustilaan, jota käynnissä oleva presidenttitaisto vain syventää.
Kuinka mielelläni vetäisinkään päälleni kampanjapaidan, joka symboloisi uskoa parempaan huomiseen, toivoa, tasa-arvoa ja rakkautta.
Julkiastu Demokraatissa 13/1.8.2024