NELJÄ SANNA MARININ viisikkohallituksen puoluejohtajaa valittiin kesäkuussa Euroopan parlamenttiin, jota joskus on pilkattu poliittisten elefanttien hautausmaaksi. Nimitys sopii huonosti alle nelikymppisiin Li Anderssoniin, Katri Kulmuniin ja Maria Ohisaloon, joilla niin halutessaan saattaa hyvin olla edelleen sijansa kotimaisissa politiikan kuvioissa.

Anna-Maja Henriksson vastaa enemmän vanhaa stereotyyppistä mielikuvaa. Takana on 17 vuotta kansanedustajana, yhdeksän ministerinä ja kahdeksan RKP:n puheenjohtajana. Tällaista taustaa vasten EU-parlamentti tarjoaa kunniallisen väistymisen tuoreisiin tehtäviin, mutta ei 60-vuotiasta politiikan veteraaniakaan ole syytä leimata pelkäksi jäähdyttelijäksi.

Itse asiassa Henriksson näytti eurovaaleissa vahvaa taistelutahtoa. Asettumalla ehdokkaaksi hän pani peliin koko poliittisen uransa jälkimaineen ja onnistui. RKP säilytti perinteisesti uhanalaisen meppipaikkansa, jonka väistyvä puheenjohtaja kuittasi itse puoluetta repineiden kiistojen keskellä ylivoimaisella erolla haastajiin.

PIENTEN PUOLUEIDEN on mentävä eurovaaleihin kovalla kärjellä. EU-kriittisyydellä ratsastanut Timo Soini avasi vuonna 2009 yli 130 000 äänellään perussuomalaisille tien Brysseliin, jonka jätti pari vuotta myöhemmin saavutettuaan Suomen eduskuntavaaleissa ikimuistoisen ”jytkyn”.

Sari Essayahin henkilökohtainen suosio ei sen sijaan riittänyt tuomaan meppipaikkaa, vaikka hän vuonna 2019 kristillisdemokraattien puheenjohtajana yhä keräsi puolueelleen euroääniä.

Suurempien puolueiden johtajista vaaliverkon virittäminen on istunut paremmin emerituksille ja emeritoille. Nöyryytykseen päättyneen lyhyen pääministeripestin jälkeen Anneli Jäätteenmäki valittiin vuonna 2004 lähes 150 000 äänellä europarlamenttiin, eikä seuraavaan 15 vuoteen hänestä Suomessa paljoa kuultu.

Kokoomuspomoista Bryssel on ollut poliittisen uran päätepysäkki Ilkka Suomiselle ja Ville Itälälle, SDP:ssä Pertti Paasiolle. Sellaiseksi se saattaa jäädä myös Eero Heinäluomalle, ellei puolue ja isänmaa kutsu korkeampiin tehtäviin.

Paavo Väyrysen peli kansalta lypsämillään mandaateilla taas on aivan oma temppuratansa.

VIHREÄT ON OLLUT innokas europuolue. Ennen Ohisaloa peräti neljä puolueen entistä puheenjohtajaa on toiminut EU-parlamentin jäsenenä: Heidi Hautala, Satu Hassi, Tarja Cronberg ja Ville Niinistö. Heille ominaista on ollut myös elävä liike Brysselin ja kotimaan välillä.

Sukkuloida ovat toki osanneet muutkin. Kokoomus kutsui Alexander Stubbin europarlamentista ensin ulkoministeriksi, sitten puolueen puheenjohtajaksi ja pääministeriksi. Carl Haglundilla riitti nostetta kesken meppikauden RKP:n johtoon ja puolustusministeriksi.

Jussi Halla-aholta taas luonnistui perussuomalaisten johtaminen Brysselistäkin käsin sen jälkeen, kun hän oli hengenheimolaisineen onnistunut valtaamaan puolueen.

VUOROVAIKUTTEINEN tendenssi on tervetullut. Kotimaan politiikkaan ja europarlamenttiin suhtaudutaan suotta kuin kahteen erilliseen kategoriaan. Henkilökohtainen kokemus molemmista auttaa parhaassa tapauksessa ylittämään enimmäkseen turhan syvänä ammottavaa kuilua.

Onnistumisen edellytyksenä on, että Brysselissä ei vain jäähdytellä tai kasveta korkoa tulevaisuudessa mahdollisesti kotimaassa avautuvia tehtäviä varten.

On esimerkiksi kiinnostavaa nähdä, mihin eduskuntaan palannut Miapetra Kumpula-Natri vielä ennättää. Ikää ei ole kuin vähän päälle 50, mutta parlamentaarikon kokemusta hänelle on kertynyt jo kymmenen vuotta sekä Brysselistä että Arkadianmäeltä.

MEPPIPAIKAN VOI ottaa uran mukavana palkintona tai kansansuosion siunaamana suojatyöpaikkana, eivätkä koirat kovin pahasti perään hauku. Useimmille kyse on kuitenkin vakavasta politiikan puurtamisesta kansainvälisellä kentällä, joka on yhtä lailla tärkeää sekä Suomelle että koko Euroopalle.

Siinä työssä on käyttöä sekä senioreiden kokemukselle että politiikkaan eri tulokulmista meritoituneille nuoremmille kyvyille. Näin tarkasteltuna Suomesta tänä kesänä valittuja europarlamentin edustajia voi pitää hyvinkin tasapainoisena joukkona.

 

Julkaistu Demokraatti.fi 15.8.2024