”MÄ OISIN KUUSKYT vuotta vanha mielummin kuin aikuinen”, Kauko Röyhkä avaa keikkansa perjantai-iltana Helsingin Korjaamolla. Nyt soitetaan klassikoita 1980-luvulta, jolloin Kake teki vauhtiin päästyään yhtyeensä Nartun kanssa hämmästyttävän kovatasoisen sarjan levyjä. Vastaavaa ei löydy moneltakaan suomalaisartistilta.

Näyttävät comebackit ovat parhaillaan muotia, ja suosituimmat yhtyeet täyttävät stadioneita. Röyhkän mittakaava on aina ollut toinen. Toukokuun keikka G Livelabissa myytiin kuulemma nopeasti loppuun, mutta nyt hän ei vedä Korjaamon Vaunusalia tunkutungokseen asti täyteen.

Vaan on meitä nostalgikkoja kuitenkin liikkeellä sen verran runsaasti, että tunnelma ei jää siitä kiinni. Eikä musiikista, vaikka kyse ei ole vanhan Nartun paluusta. Bändinä soittaa Röyhkeät, joka välispiikin mukaan esitti Kaukoa jo ennen kuin sai maestron itsensä solistikseen.

Viime vuosina enemmänkin soolokeikkoja tehnyt Röyhkä tuntuu lavalla nauttivan siitä, että takana on tukeva yhtye. Ei mikään muhkea ”E Street Band”, mutta kitaran, basson ja rumpujen lisäksi perkussioita & kiippareita, muutamassa kappaleessa jopa saksofoni tai huilu.

EN TIEDÄ, ONKO Röyhkä nyt 65-vuotiaana aikuinen vai ei. Tietty poikamaisuus oli yksi hänen kasarimusansa lumovoimista. Äijän habitus ja vuosikymmenten etäisyys kultakauden biiseihin ei ole aivan vailla jännitettä. Enkä tarkoita vain ’Pikku enkelin’ tiirailua, joka kuultiin ensimmäisenä encorena.

Rockimpi osasto toimi parhaiten, vaikka minun makuuni kitaran riffit olisivat saaneet vyöryä voimallisemmin päälle, kun ’Maa on voimaa’ tai käydään ’Mainostaulujen taakse’. ’Paha maa’ tihkuu sitten sekä tunnelmaltaan että sanomaltaan ehtaa suomalaista ”twin peaksia”.

Varsinaisen setin päättänyt suosittu ’Paskakaupunki’ on yhä vain renkutus, eikä yllä samoihin tehoihin kuin väkevästi versioitu ’Kotikaupunkini’ Röyhkän ensilevyltä Steppaillen. Ikään kuin sen jatkoksi saadaan toisena encorena toinen varhainen helmi ’Kanerva’, jossa suojellaan sitä kipinää…

Ei anneta sen sammua, vaikka ikää kertyy itse kullekin. Kyllä näitä kappaleita kehtaa taas kierrättää – ja on jo aikakin. Onhan siitä yli 40 vuotta, kun Röyhkä lauloi: ”Kuka muistaa enää 80-luvun / Luojan kiitos se on unohtunut jo…” (’80-luvun absurdismi’, 1992)