ITALIALAINEN kesäni keskeytyi Wikmanin poikiin, joihin viimein törmäsin Valkeakosken mainiossa antikvariaatissa. Liekö pitkä piileskely johtunut siitä, että suomennoksen (Kalervo Mettala) takana on jostain syystä turkulainen Kirja-Aurora eikä Krossin pääkustantaja WSOY.

Vaan väliäkö hällä, ja siis sukellus Viron sotia edeltävään sivistyshistoriaan 1930-luvun lopulle. Koulupoikien näkökulmasta avautuu mennyt maailma, jossa nuorelle tasavallalle kasvatetaan kansallista eliittiä.

Kuinka konservatiivisessa hengessä, se on suhteellinen kysymys. Wikmanin pojissa käydään oppilaiden henkisen kulttuurin yhdistyksessä, jossa – kuraattorin sanoin – ”keskustelujen tarkoituksena on kansallisten kulttuuriarvojen kunnioittava tuntemaan oppiminen”.

Isänmaallista henkeä enemmän poikakoulun nuorukaista, Krossin alter egoa Jaak Sirkeliä motivoi esiintymään vaikutuksen teko tyttöön, eikä siinä menesty vain aikuisten auktorisoituja kliseitä toistamalla.

WIKMANIN (eli Westerholmin) koulun missio perustuu humanistiseen sivistysihanteeseen, jonka kulmakivenä on laaja kielitaito. Viron rinnalla saksa on melkeinpä kotikieli, mutta poikien päähän päntätään myös ranskaa ja englantia, kaupallisesti orientoituneille venäjää ja klassikoille lisäksi latinaa tai italiaa.

Sirkel on ottanut yksityistunteja ruotsiakin, josta on monenlaista iloa abiturienttivuoden luokkaretkellä Tukholmaan. Kielten kirjo murentaa silkalla painovoimallaan ahdasmielistä nationalismia, kun Euroopan kulttuuriset kerrostumat näyttäytyvät yhteisenä perintönä yli rajojen.

Kateeksi käy, kun muistelee omaa kouluajan laiskuutta vieraiden kielten opiskeluun. Sen typeräksi perusteluksi riitti pragmaattinen kuvitelma siitä, että englannin lisäksi ei muuta tarvita.

KROSS PIIRTÄÄ luokkakuvaa poikien kahdesta viimeisestä kouluvuodesta, kolttosineen. Sosiaalisten suhteiden ohessa painopiste on intellektuaalisissa harrastuksissa, ja esimerkiksi koripallon pelaaminen jää harmi kyllä vain muutaman maininnan varaan.

Suomihan hävisi ensimmäisissä koripallon EM-kisoissaan vuonna 1939 Virolle pistein 1–91! Jazzissakin taisi Tallinna olla edellä kahvilakulttuurin kehittyessä siellä pitkin keskieurooppalaisia linjoja. Mutta saksofoni vilahtaa kirjassa vain pari kertaa.

Samoin politiikka jää yllättävästi taka-alalla. Joku pojista sentään kysyy kansalaistietoa opettavalta uudelta rehtorilta, mitä tarkoitetaan ohjatulla demokratialla: ”k u k a  sitä kansanvaltaa sitten oikein ohjaa ja mistä se ohjaaja tulee?”

Tämän enempää ei Konstantin Pätsin autoritaariseen järjestelmään juuri viitata. Painetussa sanassa ei tosin ollut enää muutamaan vuoteen ollut mahdollista keskustella edes terävävartaisesta rauta-aidasta, jonka valtionhoitaja oli teettänyt virka-asuntonsa ympärille – ”nähtävästi suojelemaan tärkeätä henkilöään”.

Sen sijaan Saksan-opettajan suhtautumisesta natsismiin otetaan selvää riemukkaasti, kun tunnilla käsitellään Goethen Faustia. Yleensä niin nauravaisen suopean opettajan huumorintaju ei kestä sitä, että Mefistofeles saa taululle piirretyssä kuvassa koppalakkisen Goebbelsin muodon.

WIKMANIN POIKIIN ehtii salakavalasti kiintyä, vaikka romaanin kaikki 500 sivua eivät vedä yhtä intensiivisesti. Loppuluvuiksi kirjoitettu epilogi on sitäkin järkyttävämpi, kun nuorukaisia kokoontuu viisi vuotta valmistumisen jälkeen luokkakokoukseen vuonna 1943.

Siis keskellä maailmansotaa, jossa Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa ovat jyränneet Viron. Mitä on tapahtunut pojille, jotka ovat astuneet kouluvuosien idyllistä tällaiseen aikuisuuteen?