NOBELISTIN lukeminen ei ole tehnyt näin häijyä sitten sen jälkeen, kun luin Elfriede Jelinekin Pianonsoittajaa (suom. Jukka-Pekka Pajunen, 2005; saks. 1983). Enkä tarkoita, että nämä olisivat mielestäni vastenmielisiä, saati huonoja, vaan päinvastoin vaikuttavilta teoksilta käy kyllä kestää melkoisia tärskyjä.

(Peter Handkesta joskus toiste. Toisaalta olkoon cozy crime ja muu hyvän mielen kirjallisuus muunlaiseen moodiin ja tarpeeseen.)

Ja Han Kangin Vegetaristi (suom. Sari Karhulahti; alkuteos 2007) on kaikin tavoin vaikuttava romaani – teemoiltaan, rakenteeltaan, ilmaisultaan. Etelä-Korean todellisuutta ja lähimenneisyyttä vasten se kuuluu olleen sen verran raju, että kirja joutui maan kulttuuriministerin mustalle listalle.

En tunne sikäläistä historiaa niin, että osaisin lukea moisia kulttuurisia merkityksiä. Yhteiskunnallista ahdistusta riittää ilmankin, aina tänne Pohjolan onnelaan asti. Perheessä perittyjä psykologisia ja patologisia paineita, yhdenmukaistamisen ymmärtämättömyyttä. Hurja cocktail yhdistettynä herkän mielen haurauteen.

ETELÄ-KOREAN talousnousua 1950-luvun kurjuudesta on joskus verrattu Suomeen. Molemmat pääsivät takaa-ajajina osallisiksi globaalin kapitalismin siivelle, kuin kiinniottajina (catch up effect). Koreasta tuli yksi menestyneimmistä Aasian taloustiikereistä, mutta politiikan puolella on ollut karumpaa.

Viime vuosina on huomiota herättänyt Korean nousu kulttuurin maailmanmarkkinoille. Salakavalasti on kasvanut tunne, että aina kannattaa, kun on tilaisuus nähdä siellä tuotettu elokuva. K-popista puhutaan menestyvänä nuorisotrendinä, mutta siitä en tiedä sen enempää.

Eli annettavaa on, sekä kykyä ja resursseja. Toivottavasti Han Kangin Nobel raivaa tilaa myös kirjallisuudelle, sillä kysyntää tuntuisi riittävän. Suomalaisittain käy suorastaan kateeksi, että hyppy vastaavalle kulttuuriviennin siivelle näyttää aina vaan jäävän tulevaisuuden musiikiksi.