SYKSYN LOMAVIIKKOON osui osin sateita, mutta se ei suuremmin haitannut. Olin varannut lukemiseksi paksun klassikon, jossa tarinan juoksutuskin on jaoteltu sopivasti seitsemään päivään.

Hiukan nolotti myöntää, että Umberto Econ Ruusun nimi (suom. Aira Buffa) oli jäänyt 1980-luvulla tuoreeltaan lukematta. Toisaalta vaimo huomautti käyvän kateeksi, että muhkea elämys sen parissa oli jollain vasta edessä.

Elokuva tietty oli tuttu, mikä harvoin on kirjakokemukselle eduksi. Varsinkaan, kun Ruusun nimen rakenteessa on dekkarin kaltainen arvoitus. Sean Connery muistaakseni selvisi sitä ratkovana munkkina kunniakkaasti, toisin kuin tapahtumia kertova noviisipoika, jonka seksuaalinen herääminen vaikutti leffaan liimatulta lisukkeelta.

Muutaman vuoden takaista, latteaksi moitittua tv-sarjasovitusta en sentään ole nähnyt.

JUONEN TUNTEMISESTA ei tällä kertaa ollut pahempaa haittaa. Murhamysteerin miettimisen sijaan saattoi keskittyä kaikkeen siihen, mitä kirjan yli 600 sivusta ei ollut puristettu parituntiseen elokuvaan.

Ja sehän oli sukellus runsaudensarveen. Ylitsevuotavakin, niin että lukijaparka oli välistä pakahtua kuvausten vyörytykseen ja keskiaikaiseen skolastiikkaan. Ei mikään helppo bestseller niille miljoonille, jotka ovat kymmenillä kielillä romaaniin tarttuneet.

Minua innosti Econ tulkinta maailmankuvien murroksesta 1300-luvun varhaisrenessanssin kynnyksellä. Polttopisteenä pohjoisitalialainen luostari, etenkin sen suuri ja salaperäinen kirjasto, jonka aarteita tutkailemaan saavutaan kaukaa maailmanääristä.

”Me elämme kirjoille”, retoriikkaa harrastava Benno Upsalalainen toteaa hymyillen kasvot melkein kirkastuneena. ”Suloinen tehtävä tässä epäjärjestyksen ja rappion hallitsemassa maailmassa.”

Luostarit olivat toimineet vuosisatoja oppineisuuden tyyssijoina, joissa kopioitiin, käännettiin ja siirrettiin eteenpäin vanhoja kirjoituksia. Korvaamattoman arvokasta hengen viljelyä, vaikka konservatiivisesta näkökulmasta tehtävä on romaanissa puolustuksellinen.

”Meille jää mietiskely, muistiin merkitseminen, säilyttäminen.” Munkki syyllistyy ylpeyden syntiin, jos hän käsittää työnsä tutkimukseksi jonkin uutuuden löytämiseksi. Pyhiin kirjoituksiin ei ole lisättävää.

Mutta vanhurskas totuuden monopoli oli murtumassa ja muutoksen haaste nousemassa ”niin kaupungeissa kuin linnoissakin, niin loistavissa yliopistoissa kuin katedraalikirkoissakin”. Vieläpä rahvaankielellä, kuten muutamia vuosia aikaisemmin kuolleen Danten Jumalaisessa näytelmässä.

ITALIAN INTELLEKTUELLIEN tapaan Umberto Eco oli kylmän sodan vuosikymmeninä poliittisesti kallellaan vasemmalle. Elokuussa 1968 hän oli matkalla Varsovaan semiootikkojen konferenssiin, kun osui sattumalta Prahassa keskelle Tšekkoslovakian miehitystä.

En tunne Econ henkilöhistoriaa niin, että osaisin arvioida sen aatteellisia murroksia. Ruusun nimeä lukiessa nousee kuitenkin historioitsijan mieleeni, että katolisen kirkon oppiriidat rinnastuvat romaanissa kommunistisen maailman suuntataisteluihin. Molemmissa riitti kuppikuntaisuuksia, suuria ja pieniä.

Italia oli 1970-luvulla eurokommunismin johtava älyllinen keskus, joka otti etäisyyttä Moskovan keskusjohtoisiin dogmeihin. Eikä keskiaikaisesta inkvisitiosta ole erityisen pitkä mielikuvitusloikka stalinistisiin menetelmiin, näytösoikeudenkäyntejä ja teloituksia myöten.

Temaattisesti kaikki ovat köyhän ja yksinkertaisen ihmisen asialla, mutta miten noita pelastuksen oppeja viedään eteenpäin. Mikä on yksilöllisen uskon ja järjen suhde? Kuka tunnustetaan auktoriteetiksi, ja mikä on rangaistus sen kyseenalaistamisesta?

”Kirjan hyvä on tulla luetuksi”, Ruusun nimen viisas sankari toteaa. ”Ilman lukevia silmiä ei kirjan merkeistä synny käsitteitä ja kirja pysyy siis mykkänä.” Tietääkseni vuonna 1980 ilmestynyt romaani julkaistiin Neuvostoliitossa vasta vuosikymmenen lopulla Gorbatšovin glasnostin myötä.

KUN ECO VIERAILI syksyllä 1983 Suomessa, häneltä kysyttiin, miksi menestynyt tiedemies kirjoitti romaanin. ”Ehkä halusin ylittää keski-ikäisen intellektuellin henkisen impotenssin”, viisikymppinen vastasi. ”Poliittiset manifestit eivät enää voi tyydyttää ajattelevaa lukijaa.” (HS 30.9.1983)

Oli Ruusun nimen poliittinen luenta mielekäs tai ei, ainakin se on menettänyt merkitystään sitten kommunismin kuoleman. Toisaalta kirjat voivat yhä olla vaarallisia, ja intoa valvoa niiden sopivuutta tuntuu riittävän, milloin minkäkin omaksi koetun aatteen tai periaatteen mukaan.

Ruusujen nimille lienee siis yhä sijaa tässä da vinci -koodien maailmassa.