KUULAANKIRKAS kesäaamu 1940-luvun lopun Los Angelesissa. Philip Marlowe oli etsivätoimistossaan sen verran kyllästynyt toimettomuuteen, että pudotti normaalin päivätaksansa puoleen ja otti vastaan tehtävän, jonka asettaja oli ”hurmaava pikku valehtelija”.

Tylsyys tyssäsi siihen. Ennen kuin ilta alkoi viiletä, Marlowe oli löytänyt pari ruumista, riisunut käsirysyssä yhdeltä kaverilta pistoolin ja veitsen, mutta myös tullut itse kertaalleen kolkatuksi ikävästi niskaan.

Eikä päivä ollut edes täysi. Huonossa mutta nopeassa ruokalassa nautitun New Yorkin leikkeen ja sen päälle kumotun konjakkimoukun jälkeen dekkari käväisi elokuvissa katsomassa lasin- ja krominkiiltoisen tekeleen, ”jossa kaikki hymyilivät liikaa ja puhuivat liikaa ja tiesivät sen itsekin”.

Kovan päivän ilta jatkui vielä toimistolla, jossa pari palkkaroistoa pelotteli ensin pistoolilla, kunnes tarjosivatkin rahalahjusta. Eikä tarinan varrella syliin pyrkivistä naisista koskaan tiennyt, olivatko heidän viettelyksensä vaaroista katalimpia.

Suurin piirtein sama ralli seuraavana päivänä. Kunto koetuksella, mutta kone pysyi käynnissä piipputupakalla ja Camel-savukkeilla. Raskaimpiin hetkiin auttoi tujaus Old Foresterin bourbonia, pöytälaatikon hätävara.

PIKKUSISKO (suom. Eero Ahmavaara, 1959 & Kalevi Nyytäjä, 1987; The Little Sister, 1949) ei ole Raymond Chandlerin parhaimpien maineessa, mutta kyllä se ihan ehtaa tavaraa on. Marlowe tuskin saa sanotuksi repliikkiä, johon ei sisältyisi sutjakkaa nokkeluutta.

Enimmäkseen osuu, vaikka vähempikin riittäisi. Sama pätee turhan mutkikkaaseen juonikuvioon, jonka loogisuutta ei laiska lukija jaksa enää puolenvälin jälkeen tarkemmin puntaroida. Vaan onko sen niin väliäkään.

Kiinnostavinta on jälleen Los Angeles, langenneiden enkelten kaupunki. Autoretken tehnyt Marlowe haistaa sen ummehtuneisuuden jo ennen sinne saapumistaan. Liikutaan elokuvamaailman liepeillä, jonka tähtisumun varjopuolet Chandler tunsi työskenneltyään muutaman vuoden käsikirjoittajana.

Eikä Pikkusiskon mukaan erityisesti pitänyt näkemästään, vaikka Hollywood kykeni kyllä ihmeisiin. Värittömistä pikku tylleröstä saattoi tulla säteileviä kaunottaria ja isonpuoleiseksi venähtäneistä pojanjolpeista seksikkäitä sankariuroksia. Tai:

”Texasilaisen autoruokalan tarjoilijatytöstä, jolla on sivistystä saman verran kuin sarjakuvahahmolla, se tekee kansainvälisen kurtisaanin, joka oltuaan naimisissa kuuden eri miljonäärin kanssa on lopulta niin ikävystynyt ja elähtänyt että etsii jännitystä elämäänsä viettelemällä muuttoauton hikipaitaisen apumiehen.”

IKÄÄNTYVÄN Chandlerin kyynisyydessä maistuu katkera sivumaku, ikään kuin kaiken käydessä tarkoituksettomaksi.

Marlowe kääntyy Sunset Boulevardille, jolla rallikuskit piiskaavat kolmen kaistan täydeltä ajokkejaan eteenpäin ”päästäkseen olemattomaan määränpäähän toimittamaan tyhjää”. Kaukana on aika, jolloin hän oli pitänyt tästä kaupungista.

Hollywood oli silloin ollut pelkkä puutalorykelmä raitiotielinjan varressa, ja Los Angeles vain iso kuiva aurinkoinen paikka, tyylitön rumine taloineen, mutta sydämeltään terve ja rauhallinen. ”Intellektuelleina itseään pitävät pienryhmät kutsuivat sitä Amerikan Ateenaksi.”

Lieneekö alle nelikymppinen Marlowe tässä kuinka luotettava todistaja! Minä kun olen ollut siinä käsityksessä, että Amerikan Ateena oli 1800-luvun Boston, vaikka nimitystä taidettiin käyttää vielä varhemmin Philadelphiasta.