PENTUNA 1970-luvulla seurasin innokkaasti Eurovision laulukilpailuja. ABBAn ’Waterloo’ kolahtaa yhä, kuten myös Marie Myriamin esittämä ’L’oiseau et l’enfant’, ranskalaisten viimeinen voittaja, jonka Katri Helena tulkitsi suomeksi. Taidan osata Pertsa Reposen sanoituksen ’Lintu ja lapsi’ vieläkin suurin piirtein ulkoa.

Suomen viisuehdokkaista suosikkini on Carita Holmströmin ’Älä mene pois’, Eero Koivistoisen sävellys (san. Hector, engl. Frank Robson ’Keep Me Warm’), joka kestää yhä kuuntelua. Syvimmän muistijäljen jättivät kuitenkin Fredin ja kumppaneiden veto Vexi Salmen sanoihin: ”Pylly vasten pyllyä pump pump…’

Nykynäkökulmasta kappale ja esitys käy euroviisucampin edelläkävijästä, mutta monia Suomi-kuvan vaalijoita nolotti vuonna 1976 siinä missä Windows95Man vuonna 2024. Kotimaan karsintojen suorassa lähetyksessä nähtiin sellainenkin harvinaisuus, että yleisöstä karkasi kameroiden eteen lavalle joku osoittamaan mieltä ala-arvoisen renkutuksen voitosta.

HARVEMPI muistaa, että Ruotsi ei tuona vuonna osallistunut koko viisuihin niiden liiallisen kaupallistumisen vuoksi. Vai oliko niin, että ABBAn voiton jälkeen he olivat joutuneet järjestämään kalliiksi käyneet kisat, eikä samaa riskiä haluttu ottaa heti uudelleen.

Suomelle se menestys olisi kelvannut. Karsintalähetyksen haastattelussa peppu-Fredi tähdensi, että Euroviisukilpa oli loistava viihdeohjelma, johon Suomen pitäisi suhtautua vakavasti. Olihan ABBAn ’Waterloo’ suuri voitto Ruotsille myös taloudellisesti. Valtava asia ja mahdollisuus, ”joka mielessä”.

Haagin finaalissa Fredi & the Friends pärjäsi kohtuullisesti (11. sija/18). ”Let your hip go hippety pump pump” kuulosti suomenkieliseen versioon verrattuna lattealta, mutta joidenkin tulkintojen mukaan Aira Samulinin koreografia oli kisaan liian rohkea. Titta Jokisessa ja Anneli Koivistossa olikin enemmän viettelystä kuin tämän päivän Erika Vikmanissa.

RUOTSIN varjo on kummitellut Suomen euroviisuhistorian päällä. Voitollisesti sieltä on rimpuiltu esiin vain kerran, kun monsteribändi Lordi korjasi potin vuonna 2006. Yleisön suosikki Käärijä ylsi pari vuotta sitten lähelle, mutta taipui tuomariäänillä naapurin Loreenille.

Tiukka kisa kärjisti kansallistuntoja tilanteessa, jossa suhteiden piti olla yhteisen NATO-prosessin myötä läheisemmät ja paremmat kuin koskaan. Suomalaisia jurppi ”vääryydellä” koettu niukka tappio, ruotsalaisia se, että ainoana maana täältä ei herunut heille yhtäkään yleisöpistettä.

Että se siitä ystävyydestä, kun kosketellaan sielujen herkimpiä kieliä, mentaalihistorian syvävirtoja. Niissä Suomen ja Ruotsin eurovisiotie kulkee henkisesti erilaisia latuja. Toiset bailaa ja provosoi, toiset luottavat musiikilliseen laatuun.

KÄÄRIJÄN ja Loreenin taistossa harmittelin lähinnä hukattua mahdollisuutta. Suomi ja Ruotsi eivät venyneet juhlimaan ällistyttävää kaksoisvoittoa, vaan sylkivät sappea toistensa päälle. Harmittoman karnevalistisessa rauhan ja rakkauden kisassa.

Onko tänä vuonna toisin? Suomalaisen rillumarein nousu viisuedustajaksi todistaa ruotsalaisilta melkoista henkistä hyppyä, mutta ei ole seurauksiltaan sekään riskitön. Entä jos KAJ ei pärjää? Monia menestymään tottuneessa naapurissa hävettää jo nyt koko pohjanmaalainen pelleilybiisi.

’Bara bada bastu’ avaa suomalaisille harvinaista tietä Ruotsin (populaari)kulttuurin kentälle, mutta tarjoaa Suomi-kuvaan kovin kliseisen makuista sisältöä. ”Sibelius, sauna ja sisu” lauloi Kivikasvot jo 1970-luvun hitissään ’Tankeros Love’: ”Ne on made in Finland”.