OTAVA LANSEERASI 1980-luvun lopussa sarjan Crime Club, jossa julkaistiin rikoskirjallisuutta tyylikkäästi kovissa kansissa. Se heijasti genren arvostuksen nousua, kulttuurista salonkikelpoisuutta.

(Ja kaiketi kilpailua WSOY:n SaPojen kanssa. Lukijoitahan dekkareilla on aina riittänyt, vaikka kustantajien niihin keskittyneet sarjat ovat vuosikymmenten varrella syttyneet ja sammuneet.)

Ero oli melkoinen verrattuna siihen Crime Clubiin, jota Otava julkaisi 1960-luvun jälkipuolella ja 1970-luvun alussa. Mutta silloinkin halpisten näköisten pokkareiden joukossa oli lajinsa helmiä.

Kuten ranskalainen José Giovanni, jolla oli alamaailmasta omakohtaista oppia. Tunnetuimmasta kirjastaan ”Riskinsä kullakin” (Classe tous risques, 1958; suom. J. S. Helander, 1969) Claude Sautet ohjasi klassikon ”Rikolliset” (1960), jossa Lino Ventura on parhaimmillaan ja nuori Jean-Paul Belmondo kovassa nousussa.

CRIME CLUB ykkösen kiintotähti on kuitenkin James M. Cainin ”Vahinko kello kaulassa” (suom. Eero Huhtala, 1970). Se tunnetaan paremmin nimellä ”Postimies soittaa aina kahdesti”, joka on sanatarkka käännös englanninkielisestä alkuteoksesta vuodelta 1934.

Mistä venkoilu nimekkeen suhteen? Amerikkalainen kustantaja Alfred A. Knopf oli aikanaan innostunut käsikirjoituksesta, muttei sen työotsikosta ”Bar-B-Q”. Cainin muut ehdotukset (”Black Puma”, ”The Devil’s Checkbook”, ”Western Story”) eivät houkutelleet sen enempää.

Cain puolestaan tyrmäsi kustantajan keksimän tittelin ”For Love or Money”, joka muistutti hänestä musikaalia. Kirjan nimen piti kuulostaa tekijältään eikä mainososaston tuotteelta.

Idioma ”The Postman Always Rings Twice” löytyi sattumalta keskustelussa näytelmäkirjailijaystävän Vincent Lawrencen kanssa. Knopf tyytyi tähän, vaikka se oli pitkähkö ja jotenkin kreisi.

EIHÄN STOORISSA mainita mitään postimiestä rimputtelemassa ovikelloa! Pierre Chenal panikin ensimmäisen elokuvaversion nimeksi ”Viimeinen tienhaara” (Le Dernier tournant, 1939) ja Luchino Visconti toisen ”Riivaajat”, tai oikeastaan ”pakkomielle” (Ossessione, 1943).

Näin Ranskassa ja Italiassa. Kun amerikkalainen filmi valmistui vuonna 1946, sen softattuun loppukohtaukseen oli lisätty John Garfieldin suuhun selitys otsakkeen kummallisesta metaforasta. Pahoja tekojaan ei pääse pakoon, vaan kukin saa lopulta ansionsa mukaan.

”Kohtalon tuomio”, kuten elokuva ristittiin Suomen teattereissa seuraavana kesänä. Se on käypää sodanjälkeistä film noiria, vaaleaakin vaaleampi Lana Turner femme fatalen roolissa.

Jack Nicholsonin ja Jessica Langen tähdittämä uudempi versio (1981) on tosin seksuaaliselta lataukseltaan lähempänä Cainin romaanin henkeä. He pääsivät myös kirjan kanteen, kun Otava otti siitä uuden painoksen oikeaoppisella nimellä posteljoonista oven takana.