ERIC HOBSBAWM OLI 1960-LUVUN alkaessa nelikymppinen virkaheitto historioitsija, joka asui tovereidensa kanssa kommuunissa Lontoon Bloomsburyssa. Takana oli niin väitöskirja kuin stipendiaattivuodet Cambridgessa. Akateeminen ura ei kuitenkaan ollut edennyt kuin luennoitsijaksi Birkbeck Collegeen, joka tarjosi lähinnä iltaopiskelua Lontoon yliopiston suojissa.

Matka kohti maailmanmainetta alkoi vasta The Age of Revolutionin (1962) myötä, joka oli ensimmäinen osa niin sanottua pitkää 1800-lukua tarkastelevaa trilogiaa. Sitä ennen Hobsbawm oli toki julkaissut merkittäviä artikkeleita ja kirjan kapinallisista yhteisöissään ennen järjestäytyneitä poliittisia liikkeitä (Primitive Rebels, 1959). Sekä tutkielman The Jazz Scene (1959) salanimellä Francis Newton.

Perheetön puolivallaton poikamies oli hakeutunut vuonna 1956 vasemmistolaisen viikkolehden New Statesmanin kulttuurikolumnistiksi. Siinä yhdistyivät huvi ja hyöty. Pitkän linjan jazzentusiasti notkui yömyöhään Lontoon klubeissa ja vastakulttuuripiireissä sosiaalihistoriallisena tarkkailijana ja sai havaintojensa kirjaamisesta tervetulleita lisätuloja.

The Jazz Scene ei ollut mikään kolumnikokoelma, vaan intellektuaalisesti haastava kartoitus yhteen 1900-luvun erikoislaatuiseen ja merkittävään kulttuurikenttään. Jazz oli levinnyt Yhdysvalloissa Mississippin suistomailta pohjoiseen ja rannikolta rannikolle, ensimmäisen maailmansodan myötä myös Eurooppaan ja edelleen globaaliksi ilmiöksi.

Alati uusia ilmaisumuotoja etsivä musiikki ylitti rotu- ja luokkarajoja siinä missä kansallisia kategorioita. Sen sykkeessä soi seksuaalista ja sosiaalista kapinaa, joita tuskin saattoi erottaa toisistaan. Nuori Eric jäi jazzin koukkuun jo 1930-luvulla, samaan tahtiin kuin kypsyi marxilaiseksi ja liittyi kommunistiseen puolueeseen.

Yhtä lailla kyse oli ulkonäöstään ja viehätysvoimastaan epävarman teinipojan ensirakkaudesta tai sen korvikkeesta, älyllistä ponnistelua tasapainottavasta tunne-elementistä, kuten Hobsbawm kuvaa muistelmissaan Interesting Times (2002): ”Jazz brought the dimension of worldness, unquestioning physical emotion into a life otherwise almost monopolized by words and the exercises of the intellect.”

SUKUPOLVIKOKEMUKSELTAAN Hobsbawm oli siten kaukana 60-lukulaisesta, vaikka vuosikymmenen rakenteita murtavalla kumouksellisuudella oli hänenkin mielessään viehätyksensä. Toisin kuin nuorisokulttuurin polttoaineella rock and rollia, jonka saattoi lukea lähtökohtaisesti muun populaarimusiikin tavoin amerikkalaisen kulutusteollisuuden kaupalliseksi massatuotteeksi.

Kolmen soinnun renkutuksia ei voinut verrata jazzin improvisaatioihin ja virtuositeettiin. Beatlesit olivat mukavia poikia, mutta 20 vuoden päästä heitä ei enää muistettaisi, Francis Newton ennusti New Statesmanin sivuilla marraskuussa 1963. Bob Dylan ei saanut senkään vertaa sympatiaa, kun hän seuraavana keväänä saapui akustisen kitaransa kanssa Lontooseen.

Royal Festival Hall oli loppuunmyyty, ja John Lennon pahoitteli sähkeellä, että Beatlesit eivät filmauskiireiltään ehtineet paikalle. Keikan jälkeen fanit olivat repiä huomiosta hämmentyneen 23-vuotiaan amerikkalaistrubaduurin parhaaseen tai pahimpaan beatlemanian malliin. Arvostelut olivat ekstaattisen ylistäviä, mutta Francis Newton ei esitykselle lämmennyt.

Laulusoundi repi korvia, ja kappaleista puuttui hänestä muutenkin musikaalisuutta. Dylanin surkeat säkeet vain osoittivat, miten Valittujen Palojen vaikutuspiirissä näivettyivät sekä sielu että kieli. ”It’s clear – especially from Dylan’s fairly numerous bad verses – that he comes from that Reader’s Digest mass civilisation which has atrophied not merely men’s souls but also their language.”

Kirjallisuuden Nobelin näkökulmasta sitaatti on liian herkullinen, että Richard J. Evans olisi malttanut jättää sen Hobsbawmin elämäkerrassa (2019) käyttämättä. Muistelmissaan Eric oli itselleen armollisempi korostaen 1960-luvun ylittämätöntä sukupolvikuilua. Nuoriso palvoi Rolling Stonesia, joka hänestä lähinnä imitoi – sinänsä uskottavasti – mustaa bluesia.

Sekin vaati lahjakkuutta, jota Hobsbawm mainitsi löytäneensä myös Beatleseista ja Dylanilta, hetkittäin jopa neroutta: ”As it happens I rather admired the Beatles and recognized the fragments of genius in Bob Dylan, a potential major poet too idle or self-absorbed to keep the muse’s attention for more than two or three lines at a time.”

HISTORIOITSIJA JOS KUKA tietää, miten aikaperspektiivi muokkaa mielipiteitä. Francis Newton arvioi tuoreeltaan jazzin päättynyttä 1950-lukua taiteelliseksi pettymykseksi. Miles Davis ja kumppanit eivät olleet edeltäjiensä, verevien Louis Armstrongin ja Charlie Parkerin veroisia tiennäyttäjiä, vaan ”Too Cool”: yrittivät tuhoisalla tavalla tehdä jazzista liian akateemista ja älyllistä.

Hobsbawm kiteytti 2000-luvulla toisin, kun hän muisteli ensimmäistä vierailuaan Yhdysvalloissa vuonna 1960: ”as we listened to the unique originality of Monk and the absolutely extraordinary Miles Davis Quintet of Milestones and Kind of Blue, we could not help noticing that the second half of the fifties was a golden age of the music, the last as it turned out.”

Free jazzia kun ei kuunnellut enää Erkkikään. The Jazz Scenen myöhempien laitosten esipuheissa Hobsbawm analysoi, kuinka äkillisesti rock vei tilan nuorison sydämissä ja jazz vajosi pariksi vuosikymmeneksi marginaaliin, ellei pimentoon. Syitä hän löysi myös musiikista itsestään, joka tuntui tietoisesti karkottavan piiristään uskollisimmatkin harrastajat:

”the new avant-garde of ’free jazz’, moving towards atonality and breaking down everything that had hitherto given jazz a structure – including the beat round which it was organized – widened the gap between the music and its public, including the jazz public.”

Perinteisten tyylilajien ystävänä Hobsbawm ei ollut varsinaisesti pahoillaan, että jazz herätti 1980-luvulla jälleen laajempaa kiinnostusta lähinnä sovinnaisissa uuskonservatiivissa merkeissä. ”Is jazz becoming terminally fossilized?” hän rohkeni kuitenkin kysyä, mutta ei haudannut uskoaan sen sitkeään elinvoimaan ja uudistumiskykyyn.

”However, jazz has shown extraordinary powers of survival and self-renewal inside a society not designed for it and which does not deserve it”, Hobsbawm muistutti. ”It is too early to think that its potential is exhausted.”

Kulttuurinen kulta-aika ei tälläkään kentällä ole palaamassa, ei ainakaan menneiden vuosikymmenten muodossa. Mutta 95-vuotiaana kuollut emeritus voi silti levätä rauhassa. Globaali jazzskene elää ja paikoin kukoistaakin yhä 2020-luvulla, jos ei pulskasti niin sentään monipuolisen pontevasti.