YLIOPISTOLLA TYÖSKENNELLESSÄNI MINULLA oli tapana suositella uusille opiskelijoille, että ryhtyisivät harrastamaan jotain vierasta maata tai kulttuurialuetta. Käyttäisivät Helsingissä hyväkseen tarjolla olevaa kielten opetusta ja menisivät opintojen myöhemmässä vaiheessa vuodeksi vaihtoon paikan päälle. 

Harrastuksesta saattaisi aueta hyviä aiheita opinnäytteisiin, mahdollisuuksia työharjoitteluun ja miksei pidemmillekin työurille. Maailmankuva avartuisi ja rikastuisi, vaikka asettuisikin sitten koto-Suomen niemiin tai notkoihin koivun ja tähden alle. 

Kielitaitoa työpaikkahaastattelussa tivattaessa ei tarvitsisi tyytyä vastaamaan, että suomen ja kouluruotsin lisäksi puhuu englantia. Työnantaja kun voi täsmentää kysymystä: ”Niin niin, mutta mitä vieraita kieliä maisteri osaa.” 

Saksat ja ranskat, espanjat ja italiat, venäjät ja kiinat ovat englannin dominoinnista huolimatta yhä valttia. Ja kovassa kilpailussa on ansio erottautua, vaikka flaamin taikka iirin taidosta ei olisi haettuun tehtävään välitöntä hyötyä. 

WANNABE-KOSMOPOLIITTINA OLEN pitänyt viriiliyden merkkinä, että Helsingissä kuulee eri kieliä mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Etnosapuskat käyvät makumatkailusta, eikä haittaa, että niitä säestää murtaen aikamme globaali valtakieli, Broken English. Janoinen taas saa tuopin eteensä vaikka viittoen. 

Asetelma muuttuu palvelutarpeen käydessä vakavammaksi ja vaativammaksi. Terveys-, oikeus-, raha- ja hallintoasioitaan hoitaisi mielellään äidinkielellä, kun asiantuntijoiden ammattislangi tuntuu silläkin vaikealta ymmärtää. 

Kielen merkitys ei kuitenkaan kutistu sen välinearvoon. ”Suomen kieli / on minulle ikkuna ja talo / minä asun tässä kielessä”, Pentti Saarikoski kirjoitti lähes viimeisiksi riveikseen, ”se on minun ihoni”. Kovasti rakas kieli on meille krouvimmillekin sanankäyttäjille, irti repäisemätön osa itse kutakin. 

Näitä taustoja vasten hätkähdytti tuore arvio: ”Suomen kielen käyttöalan yhä nopeampi kaventuminen uhkaa mitätöidä kahden vuosisadan mittaisen määrätietoisen työn, jolla on luotu suomen kielelle asema yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettynä ja toimivana kielenä.” 

SUOMEN KIELEN LAUTAKUNNAN arvovaltainen kannanotto käy herättävästä hätähuudosta, niin nationalisteille kuin kosmopoliiteille. Eihän tässä näin pidä käydä, kummastakaan näkökulmasta. 

Hyvä on myös huomata, että lausunto ei koskenut vain suomea. Sen mukaan ”toisen kansalliskielemme ruotsin asema suomalaisessa yhteiskunnassa on jo ennestään rajallinen ja kapenee jatkuvasti”. 

Ilkeästi ajatellen suomenkieliset saisivat ennen pitkää maistaa olosuhteita, joissa Suomen ruotsinkieliset ovat jo pitkään eläneet. Sellaisesta vahingonilosta ei tosin nauttisi kukaan. Englannin muodostaman paineen ei myöskään soisi ajaa kahta kansalliskieltä toisiaan vastaan. 

Lautakunta kiinnittää erityistä huomiota äidinkielen asemaan tieteen ja opetuksen kielenä. Ruotsilla on siinä käsitteistön luomisessa ja keskustelualustana tukena laajempi skandinaavinen kenttä, mutta sen varaan antautuminen syventäisi yhteiskunnallista marginalisoitumista kotimaassa. 

Merkkejä tutkijoiden ja korkeasti koulutettujen aivovuodosta Pohjanlahden taakse on jo olemassa. Sitä trendiä ei kannata vahvistaa, sillä ikääntyvä Suomi tarvitsee sekä suomen- että ruotsinkieliset lahjakkuutensa – mieluummin myös muita, kielellä kuin kielellä. 

KULTTUURIMINISTERI SAMPO TERHO lupasi ryhtyä ensi tilassa edistämään kansallisen kielipoliittisen ohjelman valmistelua. ”Tärkein asia on asenne”, Suomalaisuuden liiton entinen puheenjohtaja tähdensi ja jatkoi monikossa: ”Se, että arvostamme omia kansalliskieliämme, jotka ovat keskeinen osa identiteettiämme ja kulttuuriamme, meidän ainutlaatuisuuttamme.” 

(Julkaistu Demokraatissa 8.11.2018)