KULJEN LÄHES PÄIVITTÄIN HELSINGIN keskustassa presidentti J. K. Paasikivelle pystytetyn muistomerkin ohitse. Se sijaitsee paraatipaikalla niin kuin pitääkin, Eduskuntatalon välittömässä läheisyydessä Lasipalatsin pohjoispuolella.
Harry Kivijärven teoksen abstrakti muotokieli on minua aina miellyttänyt enemmän kuin aikaisempien presidenttien pönöttävät näköispatsaat. Valmistuessaan vuonna 1980 monumentti kuitenkin herätti vielä paljon hämmennystä ja kritiikkiä.
Kansalaiset yrittivät tunnistaa kahdesta pystyyn nostetusta kivipaasista, kumpi oli Juho ja kumpi Alli. Kari Suomalainen sai herkullista materiaalia pilapiirroksiinsa. Muistaakseni yhdessä niistä ällistynyt Mannerheim huudahti ratsunsa selästä kadun yli: ”Hälkkari, Juho Kusti, kuinka sinä olet muuttunut!”
Mutta niin ne muuttuvat, esteettiset arvostuksetkin. Paasikivenaukio patsaineen istuu nyt 2010-luvun loppua kohden entistä saumattomammin ympäristöönsä, kun ihmisvirrat kulkevat Kampin keskuksesta Kansalaistorille, Amos Rexistä Kiasman ja Musiikkitalon välistä uuteen keskustakirjasto Oodiin.
Aika on ollut Paasikiven muistomerkille armollisempi kuin esimerkiksi kivettyneelle Kyösti Kalliolle, joka istuu parinsadan metrin päässä Eduskuntatalon puistikossa kuin ”mykkä paskalla”, kuten Pentti Saarikoski luonnehti tuoreeltaan vuonna 1962 paljastettua patsasta.
HARVA TIETÄÄ TAI TULEE AJATELLEEKSI, että Paasikiven monumentti on nimeltään Itä ja länsi. Siihen ahtaaseen väliin Juho Kusti ryhtyi raivaamaan Suomi-neidolle elintilaa hävityn jatkosodan jälkeen, ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä.
Usein siteerattuun itsenäisyyspäiväpuheeseen 1944 löytyi ajatelma, josta tuli motto hänelle itselleen sekä koko Suomelle: ”Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen”. Lause on hakattu ikään kuin ikuisuutta tavoitellen Paasikiven patsaan jalustaan.
Agendaa hallitsi yksi tosiasia ylitse muiden: ”Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Suomen perusetujen mukaista oli johtaa ulkopolitiikkaa niin, ettei se kulje itää vastaan.
Paasikiven linjaan juurtui myös banaali toteamus ”maantieteelle emme voi mitään”, joka oli peräisin Stalinin suusta syksyn 1939 neuvotteluissa. Siitä johdettiin kovien sotakokemusten myötä päätelmä, että suurvaltanaapuri olisi heikkouden tilassakin aina riittävän vahva suhteessa pieneen Suomeen.
NEUVOSTOLIITTOA EI ENÄÄ OLE, ja Suomi on Euroopan unionin lojaalina jäsenvaltiona sitoutunut Venäjän vastaisiin pakotteisiin, joille ei näy loppua. Toisaalta tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitää parhaansa mukaan suoraa puheyhteyttä auki Kremlin kollegaansa Vladimir Putiniin.
Kylmän sodan aikaiset perustotuudet ovat muutenkin käymistilassa, kun kahden leirin maailma on muuttunut sekä ideologisesti että valtapoliittisesti moninapaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi.
Vaihtoehtoiset totuudet ja valeuutiset ravistelevat niin Yhdysvaltoja kuin läntistä Eurooppaa, jotka sentään on rakennettu valistuksen rationaaliselle perustalle. Tuntuu siltä, että tosiasioiden tunnustaminen ei olisi temppu eikä mikään, jos vain ensin osaisi ne oikein tunnistaa.
Valtiotaidon näkökulmasta ei tässä oikeastaan ole ihmeempää uutta. Vaikka Paasikivi näki mielellään linjansa selvänä ja johdonmukaisena, historiantutkijat ovat osoittaneet sen taipuneen moneen kertaan kansainvälisten voimasuhteiden mukaan.
Väinö Tannerin mielestä koko linja olikin yhtä ”zig-zagia”, kuin kuutosen ratikka, joka vilkutti välillä oikeaan ja välillä vasempaan. Hän luonnehti Paasikiveä konjunktuuripoliitikoksi, joka kuitenkin ajoi aina isänmaan parasta vaihtelevissa oloissa.
(Julkaistu Demokraatissa 13.12.2018)