ÄÄNESTÄJÄN kuluttajansuojan vaatimisesta on tullut Suomessa muodikasta. Elinkeinoelämän valtuuskunnan viime syksynä julkaistussa raportissa Politiikan sekahaku äänestäjän kuluttajansuoja on kansalaisten toivelistan kärkisijoilla puoluekannasta riippumatta.
Puolueiden pitäisi siis kertoa selvästi jo ennen vaaleja, millaista politiikkaa ne harjoittavat seuraavalla vaalikaudella. Ymmärrettävän ja yksinkertaiselta kuulostavan periaatteen soveltaminen elävään elämään on kuitenkin monipuoluejärjestelmässä ongelmallista.
Viime eduskuntavaaleissa vaalilupausten sitovuutta lisättiin tekemällä lupauksista kynnyskysymyksiä, joista puolueet eivät tinkisi. Tällainen ehdottomuus halvaannuttaa koko poliittista järjestelmää.
Kuinka mielekästä on naulata kiinni tiukkoja ennakkoehtoja, kun omista ratkaisuista riippumatonta toimintaympäristöä ei kuitenkaan voida tietää ennalta? Politiikkaa on yhä tehtävä ajassa eikä teoriassa.
BLOKKIVAALIA ON pidetty keinona, jolla äänestäjän kuluttajansuojaa voitaisiin parantaa. Puolueet liittoutuisivat jo ennen vaaleja yhteisten ohjelmien taakse, joille haetaan enemmistön tukea. Äänestäjät voisivat siten valita kilpailevien ryhmittymien väliltä.
Näin on menetelty Ruotsissa, mutta maassa on silti vähemmistöhallitus, kun ruotsidemokraatit pääsivät vaa’ankieleksi parlamenttiin. Norjassa porvaririntama onnistui syksyllä syrjäyttämään vasemmiston vallasta, muttei sopimaan enemmistöhallituksesta.
Saksa meni syksyn liittopäivävaaleihin kahden kilpailevan liittouman asetelmalla. Hallitus oli kuitenkin koottava yli blokkirajan: kristillisdemokraatit tarvitsivat suurvoitostaan huolimatta sosiaalidemokraatit kumppanikseen parlamentista pudonneiden liberaalien tilalle.
YHTEISTYÖ VAATII osapuolilta henkistä venymistä ja tinkimistä puoluetaktisista eduista. Elleivät puolueet kykene tähän, koko kansakunta voidaan pysäyttää joustamattoman periaatteellisuuden nimissä. Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmästä viime aikoina saadut kokemukset ovat varoittava esimerkki tällaisesta politiikasta.
Kylmän sodan vuosina Suomea pidettiin vaihtoehdottomana demokratiana, kun samat puolueet jatkoivat hallituksessa vaalituloksesta riippumatta. Äänestäjän tahdon merkitys on sittemmin kasvanut. Vuodesta 1991 lähtien sekä vaalivoitoilla että -tappioilla on ollut vaikutusta hallituspohjaan, puhumattakaan pääministerin valinnasta.
Tosin viime eduskuntavaalien jälkeen sekä voittaja perussuomalaiset että rökäletappion kärsinyt keskusta hakeutuivat oppositioon. Kumpikin ratkaisu saattoi olla äänestäjän kuluttajansuojan näkökulmasta perusteltu, mutta maata pitää myös hallita.
Jyrki Kataisen sixpackhallitukseen osallistuvia puolueita ei kannata moittia yhteistyöhön ryhtymisestä, vaan mieluummin vaikka siitä, että hallitusyhteistyö ei ole tuottanut riittävän määrätietoista linjaa ja tulosta.
Ongelmana on lisäksi Suomen henkilökeskeinen vaalijärjestelmä. Nähtäväksi jää, saako keväällä keskustaa äänestämällä Euroopan parlamenttiin Olli Rehnin vai Paavo Väyrysen vai kenties molemmat. Muidenkin puolueiden listoilla on ehdokkaita, joiden EU-näkemykset ovat kaukana toisistaan.
ÄÄNESTÄJÄN kuluttajansuoja kuulostaa kansanvallan vahvistamiselta niin kuin kansalaisaloitteet ja muut suoran demokratian muodot. Samalla tulisi pitää huolta edustuksellisen demokratiamme elinvoimasta.
Markkinatalouden logiikka ja slangi valtaavat alaa kaikilla elämänaloilla, mutta vaaleissa on kyse ensisijaisesti muusta kuin asiakkuudesta. Kansalainen ei osta äänellään kuluttajan tavoin tiettyä palvelua vaan antaa luottamuksensa puolueelle, listalle tai henkilölle, jonka harkintakykyä yhteisistä asioista päätettäessä pitää parhaana.
Poliitikkojen velvollisuus on puntaroida saamansa mandaatin varassa koko yhteiskunnan kannalta viisaita ratkaisuja.
Ratkaisuihin tarvitaan usein kompromisseja. Päätöksistä on jatkuva palauteoikeus, mutta valtakirjansa kansalaiset voivat vetää pois vasta seuraavissa vaaleissa.
Julkaistu Helsingin Sanomissa 2.1.2014