Ian Kershaw ottaa luupin alle täyden tusinan eurooppalaisia 1900-luvun eturivin valtiollisia johtajia.
Ian Kershaw: Persoonallisuus ja valta. Modernin Euroopan rakentajat ja tuhoajat. Suom. Jaana Iso-Markku. Docendo, 2023 (Personality and Power. Builders and Destroyers of Modern Europe, 2022). 590 s.
POLIITTISEN HISTORIAN vanhahtaviin ikuisuuskysymyksiin kuuluu, viitoittavatko vahvat persoonat tapahtumain kulkua, vai toteuttavatko he ihmistä isompien rakenteiden ja voimien määräämää kehitystä. Idealistinen historianfilosofia lisäisi käytinvoimaksi vielä ”johtavat aatteet”.
Sir Ian Kershaw on pätevä päivittämään tätä problematiikkaa. Hänen mittava elämäkertansa Adolf Hitleristä (1998, 2000, 2008) on alan tunnustettu perusteos. Kaksiosainen Euroopan historia (To Hell and Back, 2015 & Roller-Coaster, 2018) taas takaa, että kontekstit ovat kunnossa Saksaa laajemmin.
Tuoreeltaan suomennettu Persoonallisuus ja valta ottaa luupin alle täyden tusinan eurooppalaisia 1900-luvun eturivin valtiollisia johtajia. Heidän vallankäyttöään tarkastelemalla Kershaw pyrkii testaamaan teesejään yksilön vaikutusmahdollisuuksista yleiseen historiaan.
KOHDEHENKILÖINÄ Hitler on saanut rinnalleen itseoikeutetusti verisimmästä päästä Leninin ja Stalinin. Benito Mussolinikin näytti eittämättä Euroopalle suurieleistä diktatuurin mallia, mutta Francisco Francon ja Josip Broz Titon valinnasta voidaan keskustella.
Demokraattisia järjestelmiä edustavat Winston Churchill, Charles de Gaulle, Konrad Adenauer, Helmut Kohl ja Margaret Thatcher, joukon ainoa nainen. Kaikki konservatiiveja, joiden hallintotavoissa oli autoritaarisia piirteitä.
Kuvaa olisivat rikastuttaneet demokraattiset sosialistit, Willy Brandt etunenässä. Näin Pohjolan näkökulmasta mitat täyttäisi myös Tage Erlander, joka rakensi pääministerinä 23 vuotta Ruotsista hyvinvoinnin mallimaata. Seitsemän vaalivoiton putki lienee edelleen maailmanennätys.
Mukaan päässyttä Mihail Gorbatšovia on turha tarjota kaappidemariksi, vaikka tämä viime vaiheessa etsi ratkaisuja umpikujiinsa länsimaisesta sosiaalidemokratiasta. Viimeisen neuvostojohtajan yleistä merkitystä ei sen sijaan voi kyseenalaistaa.
KERSHAW PERUSTELEE rajauksiaan hieman ontuvasti painotuksella poikkeuksellisiin johtajiin ”normaalimpien” sijaan, tyyppeihin, joita kriisit tuovat esiin. Näinkään ei oikein saavuteta yhteismitallisuutta tapaustutkimuksiin.
Diktatuurien ja demokratioiden välillä vallitsee laadullinen kuilu sen suhteen, mitä ylhäältä päin on mahdollista määrätä. Ero tiivistyy vallasta luopumiseen. Diktaattorit poistuvat vasta väkivallalla tai kuoleman kautta, kun demokraatit kompastuvat vaaleihin tai omien kannatuksen uupumiseen.
Kershaw korostaa, että kirjassa ei ole kyse pienoiselämäkerroista, mutta sellaisina niitä helposti lukee. Esseiden tyyli ei tällöin yllä brittiperinteen huipulle. Tarinan kuljetusta kangistavat väliin lukuisat varaumat, joita on upotettu kiiloiksi ajatusviivojen tai sulkumerkkien väliin.
Ehkä suomennoskaan ei aina löydä sattuvinta ilmausta. Hitler-jakso päättyy toteamukseen, jonka mukaan tämän voimakas ja pysyvä vaikutus oman aikansa Euroopan historiaan ”on ylittämätön saavutus”. Se on sävyltään aika kaukana kirjan tekijän tarkoittamasta loppunoususta.
HYVÄ SINÄNSÄ, että persoonan ja vallan suhdetta avataan empiiristen kokemusten pohjalta eikä vain teoreettisesti pohtien. Systemaattisesti ladatut kysymykset eri valtiomiesten uraan eivät vain johda kovin kummoisiin synteeseihin.
Ei ole suuri oivallus, että tarkasteltu tusina on luonteeltaan pääsääntöisesti päättäväistä ja kunnianhimoista, lahjakkaita kukin tavallaan. Useimmat ovat myös energisiä ja työteliäitä, itsepäisiäkin missionsa lumoissa.
Karismaa on monenlaista, ja sitä kertyy vallan ympärille, kuten myös tietoisesti rakennettua myyttiä tai peräti kulttia. Kershaw on paikoin kiinnostavimmillaan kuvatessaan kohdehenkilöidensä jättämää perintöä ja sen purkamisen vaikeutta.
Latteimmillaan taas johtopäätökseksi riittää, että ”piti sitten Thatcherista tai inhosi häntä, hän oli epäilemättä poikkeuksellinen poliittinen johtaja”.
SIIS YKSILÖ vai rakenteet? Kershaw pitää suorastaan turhanaikaisena pohtia yksittäisen ihmisen ”suuruutta”, mutta ei kiistä valta-asemista käsin tehtyjen ratkaisujen kohtaloita ohjaavaa merkitystä. ”Yhtälö on yksinkertainen”, hän rohkenee kiteyttää: ”ilman Hitleriä ei olisi ollut holokaustia”.
Demokratioiden puolella persoonallisuuden voima ruumiillistui jylhimmillään vuoden 1940
Churchillissa, jonka johtajuus piti Britannian kuilun partaalla taipumattomana natsi-Saksan edessä. Tässä yhteydessä Kershaw yltyy poikkeuksellisen pitkälle vaihtoehtoisen historiakulun pauloihin.
Mielenkiintoisempaa on kuitenkin pitää jalat maassa ja katse tapahtuneessa, analysoida niitä tekijöitä ja olosuhteita, jotka avasivat yksilöille mahdollisuuden nousta valtaan ja sen käyttöön. Oliko pidäkkeitä, ja miten ne murtuivat, jos murtuivat.
Suurmiehetkin reagoivat ajan virrassa ja sen asettamissa raameissa. Heillä voi olla tapahtumiin ratkaisevat hetkensä, mutta kukaan ei aseta yksin toimintaympäristönsä ehtoja.
NYT SAADUN Persoonallisuuden ja vallan esipuhe on päivätty lokakuussa 2021 eli ennen Venäjän sotaretkeä Ukrainaan.
Vladimir Putin on sittemmin painanut kohtalokkaan peukalonjälkensä historian kulkuun, mutta painavatko raskaat rakenteet sen seuraukset sittenkin parrelleen?
Julkaistu Helsingin Sanomissa 21.1.2024