VANHOJA PAPEREITA järjestellessä osui käteen ”Tebatti” vuodelta 2012, jolloin osallistuin presidentinvaalien kommentointiin Talouselämä-lehden pyörittämässä keskustelussa. Ensimmäisen kierroksen jälkeen meille esitettiin kysymys: ”Osaako Haavisto haastaa – Miksi kamppailu on ponnetonta?”
Vaikka nyt ollaan vasta ensimmäisen kierroksen kalkkiviivoilla, siteeraan vanhaa vastaustani:
”Nyt kun ehdokkaat on testattu lauantai-illan uutisvuodossakin, politiikan idols-kisa pääsee viimein finaaliviikolle. Presidentin suora kansanvaali tuntuu muuttuvan kerta kerralta enemmän osaksi aikamme – hiukan infantiilia – fanituskulttuuria.
Onneksi äänestämme vain kuuden vuoden välein siitä, kuka pääsee näistä alkueristä jatkoon ja kerää lopulta koko potin. Täytyy toivoa, että esitykset presidentin virkakauden lyhentämisestä eivät saa kannatusta.
Politiikka rutinoi monella tapaa. Pekka Haavisto lienee kuullut kampanjansa aikana satoja ellei tuhansia kertoja, kuinka hyvin käyttäytyvä ”mukava mies” hän onkaan. Ryhdy siinä sitten kalkkiviivoilla ärhäkkääksi haastajaksi.
Mutta politiikkaa ei ole tavattu pitää liian puhdassydämisten lajina.
Hiukan säröä ja särmää, Mr. Nice Guy, ettei käy liian siirappiseksi.
Että vähemmän hyvät ihmisetkin uskoisivat sinun pärjäävän putinien pöydissä.”
Näin 12 vuotta myöhemmin Haavistoa on rutinoitu muun muassa ulkoministerinä, eikä enää ole syytä epäillä hänen pärjäämistään. Mielipidemittauksissa hän sijoittuu kärkisijoille, kun kansalaisilta on kysytty luottamusta ehdokkaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiseen osaamiseen.
Kiikkulaudan toisesta päästä taas on hiipunut hype, joka aikanaan teki Pekasta miljoonan äänen ”sydänten presidentin”. Vastaavaa fanitusta on vaikea synnyttää, mutta sitäkin puolta kaivattaisiin nyt ja viimeistään toisella kierroksella, mikäli Haavistosta mielitään leipoa oikea tasavallan presidentti.
VUONNA 2012 pohdiskelin myös, merkitsikö Haaviston menestys edistyksen lipun valtaamista vanhalta vasemmistolta uusiin käsiin. ”Vai jääkö se sattumaksi, että sateenkaaren kärkiväri sattui tällä kertaa löytymään punaisten sijaan vihreiden sävyistä.”
Vaikka Helsingin Sanomat kirjoittaa jo SDP:n kolmannesta mahalaskusta presidentinvaaleissa katastrofina, vaalihistoria viittaa toisenlaiseen tulkintaan. Puolueen asettama ehdokas Tuula Haatainen keräsi talvella 2018 nolon tylyt 3,2 prosenttia annetuista äänistä, mutta SDP nousi silti vuotta myöhemmin pääministeripuolueeksi.
Niin tärkeät kuin presidentinvaalit ovatkin, eivät ne tälläkään kertaa ole kohtalonvaalit yhdellekään puolueelle. Vaalitenteissä on välillä livetty luotaamaan ehdokkaiden näkemyksistä ja mieltymyksistä ummet ja lammet, viihdeohjelmista puhumattakaan.
Hyvä niin, sillä persoonat ovat tässä puntarissa. Mutta presidentti ei nouse ohjaavaksi tekijäksi parlamentaarisen poliittisen järjestelmän yläpuolelle, vaikka jotkut saattavat sellaisiakin odotuksia häneen kohdistaa.
Parin viikon päästä puoluepolitiikka tekee väistämättä väkevän paluun. Hallitus ja oppositio tulevat ottamaan kipakasti yhteen, kun agendalle on katettu kiperiä kysymyksiä säästöistä ja työmarkkinoista alkaen. Valtakuntaa eteenpäin ohjaava suunta määritetään eduskuntavaaleissa.