VIIME VUOSINA ON markkinoille pukattu Auschwitz-kirjallisuutta niin, että mieltä alkaa varjostaa kiistelty käsite ”holokaustiteollisuudesta”. Ei siitä sen enempää, mutta aihepiirissä pärjää pitkälle myös muutamalla klassikkokuvauksella.

Jos nimeäisi vain yhden, niin leiriltä selviytyneen Primo Levin Tällainenko on ihminen (1947; suom. Tapio Hiisivaara, Gummerus 1962) löytyisi varmasti listan kärkikolmikosta. Eikä hänen lukemistaan kannata siihen lopettaa.

Levi kirjoitti myöhemmin kymmenen kuukautta kestäneestä kotimatkastaan Auschwitzista Torinoon kuvauksen Aselepo(1963; suom. Irma Koistinen, Like 2001). ”Vapaus” oli kovin suhteellinen käsite, vaikka saksalainen sotilas oli luikkinut pakoon portinpielen vahtikopista.

EI NIIN, ETTÄ LEVI moittisi vapauttajaansa puna-armeijaa tai venäläisiä, vaikka niiden organisaatiokyky jätti paljossa toivomisen varaa. Päinvastoin, Neuvostoliitto oli jättiläismäinen maa, jonka sydän kätki sisäänsä suunnattoman elinvoiman:

”epäsiistin ja anarkistisen ulkoisen olemuksen takaa, kaikista näistä hienostumattomista ja avoimista kasvoista oli helppo erottaa heissä hyvät puna-armeijan sotilaat, vanhan ja uuden Venäjän urheat miehet, jotka olivat sävyisiä rauhassa, hirmuisia sodassa ja vahvoja sopuisuudesta, keskinäisestä rakkaudesta ja isänmaanrakkaudesta syntyneessä itsekurissa.”

Tältä pohjalta oli venäläisten keskellä eläen helppo ymmärtää, että he olivat vahvempia kuin mekaaniseen ja orjalliseen kuriin alistetut saksalaiset ja voittivat sodan.

EUROOPAN RAUTATIET ja muut liikenneverkostot olivat vuonna 1945 kaikkien aikojen koetuksella. Miljoonat olivat liikkeellä. Armeijoiden ja sotasaaliin lisäksi siirreltiin vankeja, sekä otettuja että vapautettuja, kotiutettiin vierastyöläisiä ja suoritetiin etnisiä puhdistuksia vastaamaan uudelleen vedettyjä rajoja.

Kuin pisarana meressä kaiken tuon keskellä parin tuhannen italialaisen sekalainen joukko risteilee tavaravaunuissa ees taas ja ympäri itäistä Eurooppaa. Kun kotiinpaluu Odessan kautta ei onnistu, juna kääntyy takaisin kohti pohjoista ja jää jumiin jonnekin Valko-Venäjälle.

Huolto pelaa suurpiirteisen satunnaisesti. Auschwitz on jättänyt Leviin nälän, joka ei korjaannu syömällä. Mutta kurjuuden kauhistelun sijaan kerrontaa leimaa ihmisen kekseliäisyys selvitä sekä laajan henkilögallerian inhimillinen komedia.

”EN OLLUT ENÄÄ orja, mutta otettuani muutaman askeleen vapauden tiellä, siinä istuin kilometripylväällä avuttomana ja käyttökelvottomana kuin rikkinäinen veturi, jonka olimme juuri jättäneet taaksemme”, Levi manaa jalkineitaan, jotka muistuttavat muodottomia taikinankappaleita.

”Jos ihmisellä ei ole kenkiä, hän on typerys”, kumppaniksi osunut Thessalonikin kreikkalainen kuittaa kuivasti elämän edellytysten perusasian sota-aikana. Se jolla on kengät voi lähteä hankkimaan ruokaa, kun taas päinvastainen ei ole mahdollista.

Kun Levi koettaa vastustella, että sotahan on ohi, hän saa tyhjentävän vastauksen: ”Me olemme aina sodassa.” Kreikkalaisen mukaan ristiriitoja hengen vapauden ja kohtalon välillä sekä muita merkittäviä filosofisia teemoja sopii toki pohtia, mutta vasta iltaisin viinin ja oliivien ääressä sen jälkeen, kun liiketoimet on hoidettu.

LEVI ON INTELLEKTUELLI, jonka kielitaito ja uteliaisuus soveltuvat myös käytännön koettelemusten kouluun. Mutta mikä onni onkaan saada käsiinsä oikea kirja. Hengen ravinnoksi käy vaikka kaksi painavaa nidettä saksankielistä synnytysopin oppikirjaa, vieläpä värikuvin varustettua.

”Ja koska painettu paperi on paheeni ja koska yli kahteen vuoteen en ollut sellaista pidellyt käsissäni, kulutin aikaani lueskellen teosta sieltä täältä tai nukkuen kedolla auringossa.” Onnellinen hetki Slutskin pakolaisleirillä sata kilometriä Minskistä etelään.