VAIKKA SEURAAVA polvi kohisee Coldplaysta, me vanhemmat pierut muistamme kesää 2024 siitä, että Bruce kävi täällä. Ehkä viimeistä kertaa, kuka tietää. Ilmassa oli jäähyväisten tuntua, vaikka 74-vuotias Springsteen veti yli kolmituntisen keikan putkeen ilman väsymyksen merkkejä.

Lavakarisma oli tallella, aseista riisuva ripaus poikamaisuuttakin. Ei enää mikään kevätteini vaan hyväntuulinen äijä, täynnä kiitollisuutta kaikesta kokemastaan ja siitä, että saattoi vielä jakaa pitkiä iltoja yhdessä kymmenien tuhansien kanssa. Rehevästi soivan E Street Bandin tukemana.

Politiikassa puhuttaisiin vanhemmasta valtiomiehestä. Siinä hengessä tartuin kirjaan Renegades: Born in the USA, Unelmat – myytit – musiikki (suom. Ilkka Rekiaro, Tammi 2022), joka on koottu Springsteenin ja Barack Obaman podcast-keskustelujen pohjalta.

FANIKIRJA, ILMAN muuta. Runsas kuvamateriaali ja taitto parasta mitä rahalla saa. Mutta kyllä tätä lukeakin kehtaa.

Kyynikko tosin huomauttaisi, että mitä ”kapinallisia” (ei kai sentään ”luopioita”) nämä vuoden 1960 avo-Corvettessa naureskelevat herrat ovat. Obama toimi kaksi kautta maailman johtavan suurvallan presidenttinä, ja Forbes-lehti arvioi vastikään Springsteenin varallisuudeksi yli miljardi dollaria.

Mutta molemmat kokevat lähteneensä ”ulkopuolisen” asemasta, hyvin perustein, käytännössä lähes isättömät pojat. Henkilökohtainen menestys voisi pönkittää illuusiota amerikkalaisesta unelmasta: Tällaiset elämäntarinat ovat mahdollisia vain Yhdysvalloissa, kunhan ahkeroit itsesi joukkoon, jolle se onnistuu.

Miehet eivät tyydy näin naiiviin tulkintaan. Bruce on laulanut sekä realistisesti että romantisoiden työväenluokkaisesta Amerikasta, arjen sankareista, joista sielläkin on niin monta, niin monta tielle uupunut. Barack puolestaan kantaa persoonassaan kansalaisoikeustaistelun jatkumoa ja aina vain aktuellia rotukysymystä.

Oikeaa amerikkalaista unelmaa Obamalle ja Springsteenille edustaa tasavertainen kansalaisuus etniseen taustaan, ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muuhun vastaavaan katsomatta. Yhteinen tragedia on, että Yhdysvallat ei elä ideaalinsa mukaisesti, ei edes sitä kohti.

PUHUVAT HE muustakin, kuin vanhat kaverukset, reflektoivat muun muassa miehenä olemista, kallisarvoisia puolisoitaan ja perhettä. Ei ehkä vailla kliseitä, mutta aina sympaattisesti, usein kiinnostavastikin.

Ja jakavat estoitta kehuja ja tunnustusta edelläkulkijoille, esikuvilleen. Eli ovat ikuisia faneja itsekin.

Dylanistin mieltä ilahduttaa, kun Bruce nimeää amerikkalaisista musiikin saralla suosikikseen Bob Dylanin. Sillä saa (melkein) anteeksi aikaisemman mokan, jossa hän kertoo nuorena kuunnelleensa Bobin ”Subterranean Homesick Bluesia” albumilta Highway 61 (po. Bringing It All Back Home).

Barack ei jää pekkaa pahemmaksi, vaan vertaa Dylania Picassoon ”siinä mielessä, että hän luo aina vain uusia kausia ja innovoi yhä lisää […] Hän on ehtymätön luovuuden lähde.” Tämän jälkeen sopii hyvin listata mustan musiikin James Brownit, Ray Charlesit, Aretha Franklinit ja Stevie Wonderit.

Aika velikultia.