RUOTSIN LIPULLA varustettu tarra ”Bestseller aus Schweden” komistaa dekkarien kansia saksalaisissa kirjakaupoissa. Pohjoismaisella rikoskirjallisuudella menee aina vain lujaa, kun vieressä tyrkytetään uutta Jo Nesbøta ja Jussi Adler-Olsenia, muitakin.
Nordic ”noirin” imu tuntuu kestävän, ja suomalaiset pinnistelevät päästäkseen siihen mukaan. Lajityyppikäsitteenä se on kuitenkin menettänyt erittelyvoimaansa, kun kaikenlaisia neiti etsiviä saadaan mahtumaan saman menestysbrändin alle.
Vaikka niinhän noita ”noireja” ilmestyy ympäri maailmaa, milloin minkäkin suurkaupungin yöpuolelta, paremmin tai kehnommin perustein. Käsitteet elävät omaa elämäänsä, ja markkinointikoneistot kaappaavat niistä vetävimmät käyttöönsä.
AIKANSA OTTI myös ”noirilla”, ennen kuin vakiintui yleiskieleen. Ranskalaiset keksivät sodan jälkeen nimittää sillä amerikkalaisia rikoselokuvia, jotka tyylittelivät mustavalkoisin kuvin sekä mielen että toiminnan pimeänharmaita sävyjä.
Käsite levisi kattamaan stoorien takana olevia dekkareita, joita suomeksi on totuttu kutsumaan ”kovaksikeitetyiksi”. Ajatusmaailmaa hahmotti rujon romanttinen kuva Yhdysvalloista, joka kiehtoi ja vangitsi silloinkin, kun kuvattiin amerikkalaisen unelman kääntöpuolia.
Sittemmin on huomautettu, että ”noir” löytyy jo ranskalaisten omista 1930-luvun rikoselokuvista. Kuten ensimmäisestä Maigret-filmatisoinnista La Nuit du carrefour (1931/1932; suom. Sinikka Kallio, Maigret ja tienristeyksen valot, 1972), joka on Jean Renoirin vähemmän tunnettu ohjaustyö.
Ja kyllähän siinä mennään ainakin visuaalisesti ”mustan” ja usvan eri vivahteissa. Tapahtumat tosin sijoittuvat Pariisin sijaan enimmäkseen maaseudun kyläpahaiseen. Kerronta etenee verkkaisesti, mutta on myös takaa-ajoa ja toimintaa niin, että itse komisariokin paukauttaa pari kertaa revolverillaan.
NOPEANA kirjoittajana Georges Simenon tuuttasi vuonna 1931 kymmenkunta Maigretia. Jälki oli epätasaista, ja poliisimiehen karaktääri vasta hahmottumassa. Ajan mittaan tästä sukeutui pikemminkin pohdiskelevan isällinen hahmo kuin ”noirin” arkkityyppi, yksinäinen susi.
Välittömästi toisen maailmansodan jälkeen Simenon painui Atlantin taakse ja otti sankarinsa mukaan. Maigret New Yorkissa (1947; suom. Osmo Mäkeläinen, 1954) törmäytti ranskalaisdekkarin amerikkalaiseen alamaailmaan.
”Minä en lue salapoliisikirjoja enkä kuvittele Amerikan olevan täynnä gangstereita”, Maigret torjuu hänelle tyrkytettyä stereotypiaa Yhdysvalloista. Referenssinä se kuitenkin säilyy. ”Kovin amerikkalaisen filmin tyyliä”, hän luonnehtii Donkey Bar -nimistä synninpesää, jota Simenon kuvaa kuin ”noirin” peruslavasteita:
”Pitkä tupakansavuinen sali, loputtoman pitkä baaritiski välttämättömine baarituoleineen ja värikkäine pulloineen, musta baarimies ja kiinalainen baarimies, levysoitinautomaatti ja tupakka-, purukumi- ja maapähkinäautomaatit.” Pari naista oli baarissa yhtä kotonaan kuin miehetkin.
Sadetakeiksi suomennetut trenssit (trench coat) ovat muotia kuin Bogartin ikonisissa elokuvissa. Whisky virtaa myöhään yöhön niin, että olueen, viiniin ja armagnaciin paremmin tottunut Maigret nukkuu pääsärkyistä krapulaa lähemmäs puoltapäivää.
Eläkkeelle jäänyt (!) ranskalaispoliisi ei ota akklimatisoituakseen uuteen maailmaan. Hän kirjoittaa hellyttävästi pitkiä kirjeitä kotiin Madame Maigret’lle ja rentoutu menemällä Broadwaylla katsomaan Ohukaista ja Paksukaista. Tämä kyttä ei tykkää kuin koomisista leffoista.
JOS MAIGRET’STA ei ole Marlowen ja Sam Spaden hengenheimolaiseksi, niin sellainenkin Ranskasta löytyy. Yksityisetsivä Nestor Burma on Léo Malet’n luomus, joka ehti hänkin seikkailla 1940-luvulta alkaen lähemmäs 30 kirjassa.
Suomeksi häneen pääsi ensin tutustumaan sarjakuvasovituksella, jonka Jacques Tardi teki romaanista Sumua Tolbiacin sillalla (suom. Heikki & Soile Kaukoranta, 1985). Itse 1950-luvulla kirjoitettu kirjakin kääntyi vähän myöhemmin, Nestor Burma ja rottaliigan jatkoksi (suom. Marja Luoma, 1986 & 1993).
Näillä eväillä on Malet’n tunnettuus jäänyt täällä sen verran rajalliseksi, että Burma on minulle uusi tuttavuus. Ranskalaiset mausteet ja miljöö rikastuttavat tuttua lajityyppiä, jossa pihvi ja punaviini luovat olemisen pohjan ja terävät tulevat tiukan paikan tullen tarpeeseen.
Naisten sääret ja rinnat saavat kliseiksi asti asiantuntevaa arvostusta. Luonnehdinnat mustalaisista ja arabeista ovat nykynäkökulmasta poliittisesti epäkorrekteja, kunnes menee auttamattoman överiksi: ”Mitä kulkurisakkia rotujuttuineen! Ihmettelenpä miksi Hitleriä oikeastaan moitittiin.”
Nyt tarvitsee jo lukijakin yhden terävän, sillä noinhan ei vain voi kirjoittaa. Samalla tekee mieli tutustua paremmin Nestor Burman maailmaan ja maailmankuvaan. Hän on käsittääkseni tekijänsä tavoin vanha vasemmistoanarkisti, joka jäi saksalaisten sotavangiksikin, ennen kuin palasi dekkariksi miehitettyyn Pariisiin.
KUN RANSKASSA vuonna 1996 julkaistiin postimerkkisarja maan dekkarisankareista (Héros français du roman policier), Nestor Burma sai siinä paikkansa Maigret’n rinnalla. Ohessa lyhyesti esittelevät perustelut molemmista, ranskaksi ja englanniksi:
”Sa silhouette massive et son éternelle pipe sont entrées dans la légende. Créé dans les années trente par Georges Simenon (1903–1989), le commissaire Maigret incarne par excellence le policier humain, qui s’imprègne des situations pour les dénouer de l’interieur: ”Il guettait la fissure, le moment où derrière le joueur apparaît l’homme,” écrivait Simenon de son héros.”
”His massive silhouette and eternal pipe have become legendary. Created in the ’30s by Georges Simenon (1903–1989), Chief Inspector Maigret is the incarnation par excellence of the humane police officer, who soaks in situations to unravel them from the inside: ”He watched for the crack, the moment when the man behind the player appeared,” Simenon wrote of his hero.”
”Gouailleur, volontiers cynique, farouchement indépendent, drôle et charmeur… bref, typiquement français: c’est Nestor Burma, le ”privé” par excellence, créé par Léo Malet (1909–1996), le père du roman noir français. Son chef-d’oeuvre: Les Nouveaux Mystères de Paris, où Burma explore l’un après l’autre quinze arrondissements de la Capitale.”
”Cocky, ever cynical, savagely independent, funny and charming… in short, typically French: Nestor Burma, the ”private eye” par excellence, created by Léo Malet (1909–1996), the father of the French black novel. His masterpiece: New Mysteries of Paris, where Burma explores one after another the fifteen districts of the capital.”