Timo Miettinen: Demokratian aika. Teos, 2024. (272 s.)

DEMOKRATIAN AIKA lupaa takakannessa ”uuden tulkinnan modernin kansanvallan ideasta”. Ja katso, tarinan kuljetus alkaa yllättävästi Nostradamuksesta, 1500-luvulla eläneestä lääkäri/astrologi/ennustajasta, jota voinee pitää yhtenä myöhempien aikojen hörhöjen kantaisistä.

Timo Miettisen teos on tietysti kaikkea muuta kuin hörhöilyä. Päinvastoin, se on oppineisuuden voimannäyte siinä missä edeltäjänsäkin, palkittu Eurooppa – Poliittisen yhteisön historia (2021).

Nostradamus saa nopeasti rinnalleen Niccolò Machiavellin, modernin poliittisen ajattelun kulmakiven, jota tosin häntäkään ei ole totuttu lukemaan demokratian teoreetikkona. Perään haetaan vauhtia niin antiikin filosofeista kuin keskiajan kirkkoisistä sekä varhaisrenessanssin tasavaltalaisuudesta.

MIKÄ MUUTTUI astuttaessa uuteen aikaan? Miettinen korostaa perspektiivin vaihdosta syklisestä ”ikuisuuden politiikasta” ajatteluun, jossa tulevaisuus oli avoin ja politiikka sen eteen heittämien sattumusten hallintaa ja taitamista.

Demokratian idea edellytti, että yhteiskunnalliset suhteet alettiin mieltää muutosten kentäksi. Maailma oli mahdollista kuvitella totutusta toisenlaiseksi, kuten edistysaskeleet luonnontieteissäkin osoittivat. Maallisen järjestyksen piirissä sopi kilvoitella, kenelle huominen kuuluisi.

Yksityisen perhepiirin ja valtiovallan väliin avautui vähitellen julkisuuden tila, josta tuli ennen pitkää olennainen demokratiaa kantavalle kansalaisyhteiskunnalle. Miettinen ei kuitenkaan seuraa enempää sen muodostumista, vaan pikakelaa pääsääntöisesti keskeisten teoreetikkojen ajatuskuvioita.

JUURI KUN lukijaa alkaa vaivata aatevyörytyksen ähky, Miettinen toteaa noin Ranskan suuren vallankumouksen kohdalla, että ”ei tätä historiaa voida kertoa yksinomaan tarinana, jossa ideat johtavat tiettyihin poliittisiin ja sosiaalisiin seurauksiin”.

Tästä huolimatta hän jatkaa läpi 1800- ja 1900-luvun tyyliä paljoakaan muuttamatta. Luvut on nimetty lupaavasti, Läpimurto ja Demokratian vuosisata, mutta niissäkään kehitystä ei tarkastella poliittisen järjestelmän empiirisillä mittareita.

Kuinka toteutuvat ajatukset tasavertaisesta kansalaisuudesta, ihmisten osallisuus ja osallistuminen yhteiskuntaan? Mikä merkitys on edustuksellisen demokratian instituutioilla, joukkojärjestäytymisellä massojen aikakaudella?

Ratkaisu on ehkä perusteltu kirjan kokonaiskonseptin kannalta, mutta jättää toisaalta aatehistorian kellumaan omaan sfääriinsä. Maailmankuvalliset murrokset voivat johtaa yhtä lailla totalitaarisiin malleihin kuin demokratiaan, jota ei sisällöllisesti ankkuroida oikein mihinkään.

Kuten kirjassa siteerattu T. S. Eliot kiteytti toisen maailmansodan alla: ”Kun termistä on tullut niin yleismaailmallisesti pyhitetty kuin demokratia, alan miettiä, tarkoittaako se yhtään mitään.” Autoritarismi ja demokratia on ollut mahdollista nähdä myös liittolaisina, Miettinen kirjoittaa.

LIBERAALI demokratia, sellaisena kuin olemme parlamentaarista järjestelmää vapaine vaaleineen ymmärtäneet, ei ole viime vuosina ollut erityisen hyvässä hapessa. Viisaat viittaavat kirjojensa otsikoissa demokratian iltahämärään tai peräti kuolemaan, toiset pelottelevat fasismin nousulla.

Nopeatempoista aikaamme kaihertaa vanha paradoksi, jossa demokratia on Miettisen sanoin sekä liian hidasta että liian nopeaa. Yhtäältä demokratiat ovat kyvyttömiä välittömään reagointiin ja tekemään päätöksiä, toisaalta ne ovat suurten joukkojen arvaamattoman käytöksen armoilla.

Demokratiaa on toki yritetty vitalisoida suurten kansan(liike)puolueiden jälkeiseen aikaan. Hallitukset asettavat asiaa pohtimaan työryhmiä ja perustavat projekteja, yliopistot ja ajatuspajat pukkaavat keinoja, joilla kääntää kehityksen kelkkaa. Tulokset vain ovat jääneet vaatimattomiksi.

AATEHISTORIALLINEN lähestymistapa saattaa lopulta tavoittaa teknokraattisia ehdotuksia hedelmällisemmän tien demokratiaa hapertavien juurisyiden äärelle. Miettisen tulkinnassa kylmän sodan päättymisen jälkeen on ajauduttu poliittisen mielikuvituksen kriisin.

Tulevaisuutta koskevat vaihtoehdot ovat kaventuneet, elleivät kadonneet. Liberaalia vaivaa historiattomuus hallinnoidessaan nykyhetkeä vailla varsinaisia visioita. Populisti haikailee nostalgisesti jo mennyttä ja menetettyä. Autoritaariset hallinnot (Venäjä, Kiina) ”uhriutuvat” ja yrittävät korjata kokemiaan vääryyksiä, keinoja kaihtamatta.

Yleistykset ovat melkoisia, niin kuin koko 250 sivuun puristetussa ajatusten aikamatkassa halki vuosisatojen. On silti perusteltua kysyä, kuinka erkaantuvat maailmankuvat taipuvat pidemmän päälle demokratian edellyttämiin, yhdessä jaettuihin ja usein harmaisiin kompromisseihin.

Loppuluvun nimeksi on pantu Kadonnutta aikaa etsimässä, mutta yhtä hyvin voisi kysyä, onko itse asiassa hukassa avoin tulevaisuus. Demokratian aika ei ole siihen ratkaisujen käsikirja, mutta se terästää ajattelun eväitä käydä kysymyksiin käsiksi.

 

Julkaistu 26.11. hs.fi & 28.11.2024 Helsingin Sanomat