KANSALLISET ominaispiirteet ovat melkoisia yleistyksiä, sellaista kansakunnan syvävirtaa, jota vasten päivänpolitiikka näyttäytyy pintakuohuna. Toki niitä voidaan havainnoida arkisissa suhtautumistavoissa, mutta tosimielellä identiteetit puskevat esiin vasta kohdattaessa kriisejä tai myllerryksiä.
Miksi Suomi ja Ruotsi asennoituivat koronapandemiaan eri tavoin, vaikka ne ovat yhteiskuntamalliltaan kovin samankaltaisia? Miksi Suomi oli Ruotsia notkeampi hakeutumaan aikanaan EU:n ytimiin yhteisvaluuttaa myöten tai NATOn jäseneksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan?
Vaikka kulttuurinen perusta on paljolti yhteneväinen, mentaalista muistia ehdollistaa historiallinen kokemus. Sen valossa Ruotsi on vanha suurvalta ja myöhemmin Pohjolan suojaisa keskusvaltio, kun taas Suomea on koetellut geopoliittinen sijainti läntisen ja itäisen sivistyspiirin rajamaana.
SOTILAALLISESSA liittoutumisprosessissa tähdennettiin molemmin puolin Pohjanlahtea, että naapurusten oli hyvä edetä yhtä jalkaa ja käsi kädessä kohti samaa ratkaisua. Käytännössä näin myös tapahtui, vaikka Turkki venkoiluillaan hiukan sotki askelmerkkejä.
Suomen ja Ruotsin keskinäiseen solidaarisuuteen ei tästä jäänyt sellaisia ryppyjä, joita jotkut yhä muistelevat EU-jäsenyyden hakemisen alkuvaiheesta. Päinvastoin, suhteiden on hehkutettu olevan läheisemmät kuin koskaan sitten yhteisen valtakunnan hajoamisen 1800-luvun alussa.
Vieläpä tasavertaiselta pohjalta ilman aikansa eläneitä iso- tai pikkuvelikomplekseja. ”Itse asiassa näyttää siltä, että Ruotsissa on tällä hetkellä aika coolia olla suomalainen”, Alexander Stubb tulkitsi vaikutelmiaan, kun hän keväällä 2024 teki ensivierailunsa presidenttinä naapuriin.
NIIN TERVETULLUT kuin Suomi-buumi onkin, se ei välttämättä poraudu paljoakaan pintaa syvemmälle. Mielipidetutkimukset viittaavat siihen, että ruotsalaiset haluaisivat kyllä tietää enemmän Suomesta, mutta ovat valmiita näkemään kovin vähän vaivaa sen eteen.
Kulttuurisesti Ruotsi on varsin itseriittoinen. Siinä missä suomalaiset ahmivat naapurinsa dekkareita ja tv-sarjoja, ruotsalainen viihdeteollisuus kilpailee eri liigassa yhdessä suuren maailman kanssa.
Matkasuunnitelmat Suomen suuntaan eivät näytä olevan kasvussa, eivätkä kaikki suinkaan tiedä, että täällä puhutaan ruotsia toisena kansalliskielenä.
Turvallisuusnäkökohtien voimistuminen on itse asiassa vahvistanut varsin perinteistä kuvaa, jossa Suomen rooli on toimia puskurina Venäjän ikiaikaista uhkaa vastaan. Suomen sotahistoriallakin riittää Ruotsissa harrastajia, kun omista sotaponnisteluista on kulunut jo vuosisatoja.
Hyvin hoidetusta puolustuskyvystä ja -tahdosta sopii suomalaisten olla ylpeitä, mutta karuksi jää, jos kansallinen identiteetti ripustuu lähinnä talvisodan ja sotilaskuntoisuuden varaan. Satunnainen mitali jääkiekkokisoista on kovin laiha lohtu, kuin lisäprenikka sankarikansan rintaan.
RAJAMAAN peruskysymys on kuulunut, onko Suomi neljäs Baltian maa vai viides pohjoismaa. Avain Suomen 1900-luvun menestystarinaan löytyy siitä, että sen onnistui rimpuilla Saksan ja Venäjän väliseltä sotatieltä samaan alueelliseen ryhmittymään Skandinavian kanssa.
Kommunismin ja Neuvostoliiton romahdettua Itämeren piirin jakolinjojen odotettiin hälvenevän sitä mukaa, kun Baltian maat ja Puola demokratisoituisivat ja vaurastuisivat osana yhdentyvää Eurooppaa. Venäjän hyökkäävä voimapolitiikka on yhdistänyt rintamaa, mutta myös muuttanut mentaalista maisemaa.
Vaikka puolustusyhteistyötä ja kohtalonyhteyttä Ruotsin kanssa on jo vuosia hitsattu saumattomaksi ja Natossa maat ovat saman komentorakenteen alla, Suomen identiteettiä jäsentää jälleen ennen muuta pitkän itärajan jyrkkä railo.
Sen perspektiivistä Suomi sijoittuu helposti samaan viiteryhmään itäisen Keski-Euroopan kanssa, arvaamattoman Venäjän ja Eurooppaa halkovan uuden rautaesiripun varjoon.
Julkaistu lehdessä Katternö 1/2025