Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan putsasi Suomesta Leninin muistomerkit ja museon sekä neuvostovalmisteiset maailmanrauhan puolustajat Hakaniemen rannasta. Aleksanteri II:n patsas seisoo kuitenkin yhä pääkaupungin paraatipaikalla. Asetelma heijastaa Suomen kaksijakoista kokemusta idän ja lännen rajapinnalla.

HELSINGISSÄ VIERAILEVAT turistit ihmettelevät usein, miksi Suomen poliittisessa sydämessä keskellä Senaatintoria seisoo Venäjän keisarin patsas. Miten se on mahdollista?

Ympäröiviä kortteleita katsellessaan päiväturistikin huomaa, että 1800-luvulla rakennettu Helsingin historiallinen keskusta näyttää pieneltä Pietarilta. Tätä amerikkalaiset elokuvantekijät hyödynsivät kylmän sodan aikana, kun Leningradiin tai Moskovaan ei päässyt kuvaamaan.

Vallattuaan Suomen 1808–1809 Venäjä oivalsi, että vaivattomin tapa liittää voittomaa valtavaan ja moniaineksiseen valtakuntaan oli muodostaa siitä erillinen poliittinen yksikkö, suuriruhtinaskunta. Helsingistä tehtiin pääkaupunki, jonka haluttiin näyttävän keisarin mahdin arvoiselta.

Rauhoituspolitiikassa auttoi, että suomalaiset saivat pitää kiinni Ruotsin osana juurtuneesta kulttuuriperimästään, kuten luterilaisesta uskosta ja oikeuskäytännöistä. Samalla päästiin rakentamaan valtiota, kun suuriruhtinaskunnalle muodostettiin omat instituutiot senaatista valtiopäiviin ja keskushallinnosta tullilaitokseen.

Suomalainen nationalismi syntyi paradoksaalisesti osin tsaarin suojeluksessa suomen kielen kehitystä myöten, jotta Suomi etääntyisi entisestä emämaastaan. Silti uusi kansakunta ja sen kansalaisyhteiskunta kehittyivät enemmän ruotsalaisten kuin venäläisten mallien mukaisesti.

Eivät keisarit ajatelleet itsevaltiudestaan tinkiä myöntäessään itsehallintoa. Suomen ”autonominen kehitys” oli ehkä väistämättä törmäävä ennen pitkää imperiaalisiin näkökulmiin. Näin kävi vuosisadan vaihteessa, kun Venäjän hallinnon keskittämistarpeet ja sotilasstrategiset laskelmat kavensivat rajamaan sisäistä liikkumavaraa.

Viimeinen tsaari Nikolai II jäi suomalaisten kirjoihin valapattona, mutta Aleksanteri II:a muistettiin hyvällä yhä itsenäistymisen jälkeen. Lapuanliike ei saanut vastakaikua, kun sen kokouksessa tammikuussa 1931 vaadittiin keisarin patsasta pois Valtioneuvoston torilta venäläisajan muistomerkkinä, ”muuten sen vievät muut”.

Tähän muilutusajatukseen eivät laajemmat oikeistovoimat yhtyneet. ”Aleksanteri II:n nimi on Suomen kansalle rakas”, vakuutti esimerkiksi kenraali Hannes Ignatius, vaikka kannatti kommunismin vastaista kansanliikettä. Keisaria olivat ihailleet Suomen suurmiehet J. V. Snellmanista alkaen ja runoilijat omistaneet hänelle säkeitään.

PATSAAN KAATAJAT saivat Uudessa Suomessa palstatilaa, vaikka lehti ei yhtynyt itse vaatimukseen. Aloitteen tekijän Antti Huttusen mukaan muukalaisen isännän kuvan pystyttäminen osoitti suomalaisten tyytyväisyyttä torpparin asemaan. ”Ryssäläispieteetin juuret” eivät olleet lähteneet kaikesta kansasta, kun itsenäisyyden häpäisijöitä ei nähty oikeassa valossa.

Aleksanteri II:n venäläistämispolitiikka oli ollut tuloksellisinta, sillä hän osasi ”ostaa sielujamme Venäjälle” paremmin kuin Nikolai II. Armeijan lippujuhlaa oli sopimatonta viettää keisarin jalkojen juuressa. Kansallistunnolle oli yhtä alentavaa, että ulkomaalaiset saivat maan pääkaupungista puolislaavilaisen kuvan.

Huttunen muistutti, että ”ryssä on koko Suomen heimon pirstoja ja surmaaja, esihistorialliselta ajalta nykypäiviin saakka”. Idästä vihan tuulet olivat jatkossakin odotettavissa. Joku maakunnan mies täydensi näkevänsä Aleksanteri II:n patsaassa ”ennenkaikkea sen rodun edustajan”, josta miltei kaikki kansalliset onnettomuutemme juontuivat.

Näkemys Venäjästä arkkivihollisena juonsi Ruotsin-ajan propagandasta, kun nämä kaksi valtaa ottivat laajentuessaan yhteen. Suomalaisten asuma-alueet joutuivat usein taistelukentiksi, ja venäläismiehitykset 1700-luvulla jättivät jälkensä kollektiiviseen muistiin. Murhat, ryöstöt ja raiskaukset jäivät elämään kansan tarinoissa sekä vähitellen kirjatuissa historiikeissa.

Toisaalta reaalipolitiikka osoitti, että Ruotsi ei pitkän päälle kyennyt puolustamaan Suomea. Uusi voimatasapaino löytyi Venäjän keisarillisen turvallisuussateenvarjon alta, mutta lojaalisuudestaan huolimatta suomalaiset eivät olleet valmiita omaksumaan vierasta identiteettiä.

Tämä jännite puhkesi esiin konfliktissa, jonka aikalaiset ristivät kokemustaan vastaavasti sorto- tai routavuosiksi. Propagandakuvastoon syntyi piilevinä eläneistä aineksista uusi muotoilu, jossa Suomi nostettiin länsimaisen sivilisaation itäiseksi etuvartioksi.

VENÄJÄ-SUHTEESEEN tuli ideologinen lisäkerros, kun bolševikkikumous innoitti suomalaisen työväenliikkeen seuraamaan esimerkkiä. Punaiset lyötiin, mutta vuoden 1918 sisällissota oikeutti valkoisen hegemonian. Siinä neuvostokommunismin ja aasialaisen barbarian yhdistelmä edusti eksistentiaalista uhkaa poliittisesti, sotilaallisesti ja kulttuurisesti.

Tuhannet punaiset pakenivat Neuvosto-Venäjälle, ensin sisällissodan jälkimainingeissa ja myöhemmin paremman elämän toivossa. Heitä odotti traaginen kohtalo huipentuen Stalinin suureen terroriin, jossa suomalaisten vaino muistutti puolalaisten tavoin etnistä puhdistusta.

Liikennettä oli myös vastakkaiseen suuntaan. Vallankumous aiheutti venäläisten joukkopaon Suomeen tai paremminkin Suomen kautta, sillä useimmat jatkoivat kohti kosmopoliittisempaa Eurooppaa. Yksin Kronstadtin kapinan jälkeen maaliskuussa 1921 yli 6 000 upseeria ja matruusia saapui yli jäätyneen Suomenlahden.

Raja vuoti aikansa, kunnes sulkeutui yhä tiukemmin. Yhdestä näkökulmasta voi tulkita bolševikkien pelastaneen Suomen. Vanhan vitsin mukaan on parempi, että Venäjän kanssa on pitkä raja kuin ei rajaa ollenkaan. Ilman vallankumousta Pietari olisi voinut integroida piiriinsä suuren osan suomalaisista silkalla dynaamisella vetovoimalla.

Itäinen Suomi kuului Pietarin talousalueeseen. Metropoli veti työvoimaa niin, että vuosisadan vaihteessa siellä asui yli 20 000 suomalaista. Keisarikunnalla oli tarjota houkuttelevia uranäkymiä, ei vähiten armeijan ja laivaston palveluksessa.

Venäjän markkinat ja suotuisa tullipolitiikka avittivat myöhään käynnistynyttä teollisuutta. Suomi tuotti vuoden 1910 tienoilla 95 prosenttia kaikesta keisarikuntaan tuodusta paperista. Maailmansota merkitsi alkuun buumia suomalaiselle tuotantokapasiteetille, joka tyydytti Venäjän armeijan tarpeita hyvällä voitolla.

Keisarikunnan romahdus lopetti kaiken tämän. Suomen onneksi sen metsätaloustuotteille löytyi kysyntää sodan jälkeen muualta. Jopa paperinvalmistajat onnistuivat täyskäännöksessään idästä lännen markkinoille, Pietarista Lontooseen. Neuvostoliiton-kauppa vajosi marginaaliseksi.

”STETTINISTÄ ITÄMEREN rannalta Adrianmerelle Triesteen on laskeutunut rautaesirippu mantereen halki”, Winston Churchill julisti puheessaan Fultonissa maaliskuussa 1946. Profetia jätti avoimeksi Suomen geopoliittisen kohtalon. Miten idän ja lännen rajalinja vedettäisiin Stettinistä pohjoiseen?

Sama problematiikka oli ollut esillä elokuussa 1939, kun Saksa houkutteli Neuvostoliittoa sopimukseen. Hitlerin ulkoministeri Joachim von Ribbentrop vakuutti, että Itämeren ja Mustanmeren välillä ei ole kysymystä, jota ei voitaisi ratkaista molempia tyydyttävällä tavalla.

Saksalla ei ollut mitään sitä vastaan, että Suomi sovittiin siinä vaiheessa Neuvostoliiton etupiiriin. Vaan vuosi siitä kun Stalin oli polttanut sormensa talvisodassa Hitlerin mieli oli muuttunut. Saksa siirteli jo joukkojaan Suomen läpi ja haki liittolaisia sotaretkelle itään, myös pohjoisella sivustalla.

Fultonin puhetta pidetään yhtenä tienviittana kylmään sotaan. Harvemmin huomataan, että Churchill hyväksyi siinä myös Venäjän tarpeen turvata länsirajansa poistamalla Saksan mahdollisuudet uuteen hyökkäykseen. Suomessa sen toteutti Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta.

Yya-sopimus ei integroinut Suomea osaksi itäblokkia. Maa kuului kyllä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, mutta se väisti sotilaallisen yhteistyön syventämisyritykset diplomatian keinoin. Suomalaisten onnistui jopa harjoittaa omanlaistaan puolueettomuuspolitiikkaa kansainvälisillä areenoilla.

Toki toimissa otettiin huomioon Moskovan intressit, ja välillä venytettiin liberaalin demokratian ideaaleja. Suomi pinnisteli pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi tehden välttämättömyyksistään hyveitä. Läpäistiinkö rautaesirippua lopulta missään yhtä vilkkaasti kuin Suomen tarkoin vartioidulla itärajalla?

Ennen Saksan liittotasavallan Ostpolitikin läpimurtoa 1970-luvulla Suomi oli Neuvostoliiton tärkein läntinen kauppakumppani. Suomalaiset saattoivat retostella noukkivansa hedelmät molemmista leireistä. Kriitikot näkivät asetelman synkemmin ja syyttivät suomettumisesta.

Neuvostoliiton romahdus asetti Suomen uuden eteen vastaavaan tapaan kuin Venäjän vallankumoukset 1917. Imperiumin heikkous antoi poliittisesti tilaa tehdä valintoja ilman rajoitteita, mutta talouselämä menetti etunsa idän markkinoilla.

TUKHOLMAN-RISTEILYT ovat suomalaisten perinteistä ajanvietettä, mutta äkkiä kymmenet lautat veivät vuosittain miljoonia ihmisiä myös uudelleen itsenäistyneeseen Viroon. Innokkaimpien silmissä Helsingistä ja Tallinnasta oli kehittymässä kaksoiskaupunki meren alittavine tunneleineen.

Rautaesirippujen murtuminen sai unelmoimaan, että yhdentyvässä maailmassa olisi yhtä helppoa ja luonnollista matkustaa Pietariin, jonka odotettiin puhkeavan kansainväliseen kukoistukseen. Vuorovaikutus Venäjän kanssa avaisi mahdollisuuksia, rikastuttaisi arkea ja juhlaa.

Rakennettiin infrastruktuuria. Joulukuussa 2010 liikennöinnin aloittanut Allegro-juna lyhensi matka-ajan Helsingin ja Pietarin välillä kolmeen ja puoleen tuntiin, ja monikertaviisumit joustavoittivat yhteydenpitoa. Uusi moottoritie rajalle helpotti kasvavaa kauttakulkuliikennettä Suomen satamista Venäjän markkinoille.

Venäläiset uusrikkaat toivat rahaa niin Helsingin keskustan luksusliikkeisiin kuin Itä-Suomen lomakohteisiin. Rajan lähellä asuvat suomalaiset oppivat tankkaamaan halpaa bensaa Venäjällä.

Surkean 1990-luvun jälkeen suomalaisyritykset alkoivat jälleen nähdä idässä valon kajoa. Uusi Moskovan-suurlähettiläs René Nyberg yllättyi, kun ulkoministeriön sijaan hänen tärkein kontaktipintansa muodostui talouselämästä. Oligarkit olivat Venäjän tärkein muutosvoima.

Suomen ja Venäjän Janus-kasvoisiin suhteisiin paneutunut Timo Vihavainen arvioi vuonna 2004, että välit olivat paremmat kuin koskaan: ei poliittisia ongelmia, kauppa kukoisti, kulttuuriyhteydet olivat vilkkaat ja ihmisten välinen ystävyys vaikutti aidolta. Suomi oli vihdoin saavuttanut normaalit suhteet itänaapuriinsa, hän iloitsi yhä kymmenen vuotta myöhemmin.

Energiasektori oli vuosikymmenet tarjonnut voiteluainetta valtiosuhteisiin. Tältä pohjalta tuntui mahdolliselta jatkaa, vaikka signaalit Vladimir Putinin regiimin luonteesta huolestuttivat. Suomeen suunniteltiin uutta ydinvoimalaa Rosatomin kanssa vielä pitkään sen jälkeen kun Venäjä oli vallannut Krimin niemimaan.

Venäläiset maahanmuuttajat eivät ole Suomessa uusi ilmiö, mutta heidän yhteisönsä pysyi pitkään pienenä. Sitten 1990-luvun alun Suomessa asuvien venäjänkielisten määrä on kasvanut alle 4 000:sta noin 100 000:een (2023). He muodostavat suomen ja ruotsin jälkeen maan suurimman kieliryhmä, mutta vain alle kaksi prosenttia kokonaisväestöstä.

Putinin Venäjä esiintyy kaikkien ulkovenäläisten suojelijana ja viljelee propagandistisia uutisia heidän huonosta kohtelustaan. Silti Venäjän kansalaisia muutti Suomeen vuonna 2022 enemmän kuin kertaakaan kolmeen vuosikymmeneen, 6 000 henkeä. Seuraavana vuonna määrä laski 4 300:aan, mutta oli silti kolmanneksi eniten ukrainalaisten ja suomalaisten jälkeen.

Näiden lukujen valossa on vaikea väittää, että Suomi kuuluisi rajoiltaan epämääräiseen venäläiseen maailmaan (Russkij mir). Vladimir Žirinovskin puheet vanhan imperiumin palauttamisesta ohitettiin 1990-luvulla kuriositeetteina. Yhtä eksentrisesti hän leimasi Leninin tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle laittomaksi.

PUTIN ON NIMITTÄNYT Neuvostoliiton hajoamista geopoliittiseksi katastrofiksi, joka jätti kymmenet miljoonat maanmiehet Venäjän rajojen ulkopuolelle. Hänen historiakäsityksensä on henkinyt nostalgiaa keisariajan imperiumia kohtaan. Ukraina on yksi Lenin historiallisista virheistä, jota nyt koetetaan sotimalla korjata.

Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan lähestyessä Putin muistutti Venäjän roolista vuoden 1917 prosessissa. Olivathan bolševikit tukemassa suomalaisten kansallisia pyrkimyksiä ja kansankomissaarien neuvosto Suomen itsenäisyyden ensimmäinen tunnustaja. Voidaanko sitäkin pitää Lenin virheenä?

Ajatus itsenäisyydestä ”Leninin lahjana” on kääntynyt päälaelleen. Jos sillä joskus pyrittiin pönkittämään Suomen suvereniteettia, on tulkinta nykyään potentiaalinen uhka. Putinin neuvonantajana aikaisemmin toiminut Andrei Illarionov arvioi Krimin valtauksen jälkeen, että tämä pitää oikeutenaan (ellei velvollisuutenaan) suojella edeltäjilleen kerran kuuluneita alueita.

Suomessa elää pelko etupiireistä, joita suurvallat jakavat pienistä piittaamatta. Hitlerin ja Stalinin sopimus johti puna-armeijan hyökkäykseen tänne. Kylmässä sodassa suomalaiset saivat padota Kremlin pyrkimyksiä pääosin kahdenvälisesti. Onneksi poliittiset keinot riittivät.

Suomi reagoi Neuvostoliiton hajoamiseen sanomalla yya-sopimuksen irti ja hakeutumalla Euroopan unioniin. Suvereeni valtio käytti oikeuttaan valita seuransa. Epämääräinen asema idän ja lännen välisellä harmaalla alueella oli ohi, eikä sen koettu edellyttävän Naton jäsenyyttä.

Suomi ei halunnut rinnastua entisiin kommunistimaihin vaan Ruotsiin, joka jatkoi sotilaallisesti liittoutumattomana. Historia oli kuitenkin opettanut suomalaiset pitämään huolta varustelusta ja puolustuskyvystä, samalla kun turvallisuutta lujitettiin yhteistyöllä länsivaltojen kanssa.

Palapelin täydensi Nato-optio, joka toden tullen toimi juuri niin kuin teoriassa oli ajateltu. Kun Venäjä ensin joulukuussa 2021 yritti kiistää ”etupiiriltään” oikeuden liittoutua sotilaallisesti ja kahden kuukauden päästä hyökkäsi Ukrainaan, suomalaiset suuntasivat nopeasti kohti Natoa.

”Te aiheutitte tämän. Katsokaa peiliin”, presidentti Sauli Niinistö viestitti Putinille, joka piti sotilaallisen liittoutumattomuuden hylkäämistä virheenä ja Suomen ulkopolitiikan suunnanmuutosta maidemme suhteille kielteisenä. Jos tämä oli uhkaus, se jäi vaille haluttua vaikutusta, ja Suomesta tuli Naton jäsen huhtikuussa 2023.

MUUTAMAN KORTTELIN päässä Helsingin Senaatintorista [etelään] sijaitsee Kasarmitori, jonka eteläisen laidan vanhoissa sotilasrakennuksissa on nykyään puolustusministeriö sekä pääesikunnan tiloja. Itse torilla paljastettiin marraskuussa 2017 talvisodan kansallinen muistomerkki Valon tuoja. Siinä tuntematonta sotilas seisoo yhä pystyssä, vaikka ruumis on reikiä täynnä.

”Teos kuvastaa yksittäistä ihmistä jonkin häntä itseään paljon suuremman asian välikappaleena – kokonaisen kansakunnan tulevaisuuden, joka oli lunastettava kallein uhrauksin”, Niinistö tulkitsi. Talvisota on Suomen pyhä sota, mutta sen muistaminen liittyy vuosisataiseen historiaan.

Putinin silmissä Suomi näyttäytyy epäilemättä vihollisalueena, aivan kuten Stalinille aikanaan. Jo tsaarien geopoliittiset strategit ehtivät olla huolissaan, että Suomen kautta saatettaisiin hyökätä kohti Pietaria. Pelko Ukrainan sodan eskaloitumisesta synnyttää vastaavia skenaarioita.

Suomi on etulinjan maa hyvin konkreettisesti, sillä se kattaa yli puolet Naton Venäjän vastaisesta maarajasta. Tästä näkökulmasta Suomea voidaan tarkastella neljäntenä Baltian maana, Venäjän ja muun Euroopan väliin laskeutuneen uuden rautaesiripun pohjoisena päänä.

Virossa on hiertänyt suomalaisten tapa Natoon sovittautuessaankin painottaa yhteyttään Pohjolaan. Tämä näkyi, kun Suomi haki ja pääsi Skandinavian maiden kanssa USA:ssa sijaitsevan Norfolkin komentokeskuksen alaisuuteen. Vaihtoehtona oli Hollannin Brunssum, josta johdetaan Keski-Euroopan puolustusta Baltiaa myöten.

Toisaalta virolaiset ovat iloinneet, että hyökkäys Ukrainaan sai Suomen vihdoin näkemään Venäjän heidän silmin. Niinistön sanoin ”naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät”. Ajatus idän ikiaikaisesta arkkivihollisesta hallitsee mielenmaisemaa.

Rinnakkaiselon hyödyt ovat kaukainen muisto. Yritykset ovat vetäytyneet tappioita niellen Venäjältä, eikä Helsinki-Vantaa palvele porttina Aasiaan. Allegro-juna ei kulje ja moottoritie itärajalle uinuu kuin tyhjän panttina. Turismin tyrehtyminen on ylimääräinen isku etenkin Itä-Suomelle.

Yhteinen ydinvoimalahanke on haudattu ja energiantuonti korvattu lisäämällä muun muassa kotimaista sähköntuotantoa. Ydinpolttoaineellekin löytyi vaihtoehtoisia toimittajia. Venäjältä tuodaan enää muutamia EU:n kieltolistojen ulkopuolisia raaka-aineita kuten nikkeliä.

Kahdenvälisen kaupan hyytymisestä on selvitty 1990-luvun alkuun verrattuna yllättävän vähin vaurioin. Suomen takkuavaa julkista taloutta tosin rasittaa, että Venäjän uhkaan varautuminen ja Ukrainan avustaminen ovat lisänneet merkittävästi turvallisuusmenoja.

UUSI RAUTAESIRIPPU on alkanut saada fyysistäkin muotoa, kun Suomi ryhtyi rakentamaan itärajalle 3,5 metrin korkuista esteaitaa. Sen uskotaan auttavan häiriötilanteissa, joihin välineellistetty tai muuten laaja laiton maahantulo voi johtaa. Viralliset rajanylityspaikat menivät jo kiinni Venäjän työnnettyä niille joukoittain viisumittomia kolmansien maiden kansalaisia.

Tiukat toimenpiteet satuttavat myös muita. Suomessa asuvat venäläiset eivät voi vierailla suoraan rajan toisella puolella olevien sukulaisten ja ystävien luona. Eivätkä sosiaalisten verkostojen vaikeudet rajoitu vain ”vieraskielisiin”.

Suomi joutui luopumaan Karjalasta kahdesti toisen maailmansodan rauhansopimuksissa. Lähes koko väestö evakuoitiin ja asutettiin muualle maahan, mutta Karjalan idea säilyi rakkaana monissa perheissä ja tavallaan koko kansakunnassa.

Neuvostoliiton hajoaminen ei herättänyt Suomessa vakavia vaatimuksia menetettyjen alueiden palauttamisesta. Rajan siirtämisen toiveunia tärkeämpää oli kehittää eläviä yhteyksiä ja yhteistyötä rajan yli. Aktiiveista saattaa nyt tuntua siltä, että Viipuri on menetetty kolmannen kerran.

Pettymys heijastanee laajemmin suomalaistuntoja. Venäjää kohtaan vallitsee syvää epäluottamusta, vastenmielisyyttäkin, jota Putinin toimet lietsovat. Samalla pinnan alla piilee murhe menetetyistä mahdollisuuksista.

Vastaavasti maakuvatutkimuksissa Suomen maine on Venäjällä aikaisempaa alhaisemmalla tasolla. Mutta kaikesta propagandasta ja politiikasta huolimatta 40 prosenttia vastaajista suhtautuu Suomeen yhä myönteisesti, 18–24-vuotiasta jopa yli 60 prosenttia. Pohjia parempaan on siis olemassa, jos sille annetaan mahdollisuus.

Kaksijakoinen historiallinen kokemus kertoo, että normaaleista suhteista olisi molemmilla paljon voitettavaa. Neuvostoaikojen valheellista ystävyyttä ei tarvitse tavoitella, ei Ruotsiin tai Viroon verrattavaa veljeyttä ja sisaruutta. Sivistynyt vuorovaikutus tasavertaiselta pohjalta riittäisi.

Tällainen tulevaisuus näyttää juuri nyt kangastukselta. Paljon saa vettä virrata Nevassa ennen kuin Helsingistä voi tehdä ad hoc -pikavierailun Pietarin Mariinski-oopperaan. Kasarmitorin kantama traditio on niskan päällä. Mutta niin kauan kuin Aleksanteri II seisoo rauhassa Senaatintorilla, on toivoa keskinäisestä kunnioituksesta ja ymmärryksestä.

Julkaistu Kanava-lehdessä 2/2025