”KYLLÄ NE SIITTÄ vielä sodan saavat aikaan, kun oikein jauhaavat”, Elina sanoi. ”Ihan kamalaa on ollut sen jälkeen kun ratio hankittiin… Kun Jumala niitten pimentyneen järjen valkasis…”

Koskelassa vietettiin puutarhapöydän ääressä juhannusta 1939, jota juhlisti uuteen salkoon hilattu siniristilippu. Oli pantu parempaa päälle, vanhemmilla pojilla oli ”vihreät silkkipaidat ja harmaat pienillä vihreillä kuvioilla koristetut solmiot”.

Kahvin ääressä käytiin läpi kylän asiat ja ihmiset. Akseli oli kriittisenä, ”ja se mikä hyväksyttiin, se hyväksyittiin ylhäältä päin”. Maailman asioista hän ei niin välittänyt, ”kun vaan antaavat tän Suomen olla rauhassa”.

Entisen punapäällikön pojista Voitto kuittasi nyt pontevasti: ”Kyllä me muilta rauhan saamme, kun noi ryssät vaan pysyy karsinassansa. Ja jos tulevat, niin kova kovaa vastaan pannaan.”

”No pannaan sitten kun ny ensin tulevat”, Vilho tasoitteli veljeään. ”Onko sitä siinä pakko etukäteen yhtä mittaa vannoo.” Elinaa hän rauhoitteli hyväntahtoisesti: ”Täytyy äiden ottaa ohjakset.”

Katseltiin lippua, vaikka se ei tyynessä ilmassa liehunut. Nuoriso lähti polkupyörillä kylille, Elina ja Akseli jäivät kahden. Juhannuksen aurinko paistoi vastamaalatun talon seinään. ”Kyllä nyt kelpaa. Viimeinkin.”

(Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. Kolmas osa, 1962, Seitsemäs luku)