BRITIT OSAAVAT tehdä tv-sarjojen epookkia, kuten esimerkiksi Hilary Mantelin romaanien pohjalta kuvatut Susipalatsit osoittivat. Riippumatta henkilökuvan historiallisesta pitävyydestä Mark Rylance porautuu mieleen Thomas Cromwellina, ”kuninkaan koirana”, yhtään väheksymättä Damian Lewisin suoritusta Henrik VIII:n roolissa.

Parhaillaan Yle Areenassa pyörivä Miss Austen ei yllä samalle tasolle, mutta virittää toki alan harrastajia Jane Austenin syntymästä kuluneiden tasavuosien (250!) juhlintaan. Lämmöllä muistelen, kuinka 1990-luvun puolivälissä katseltiin kuusiosaista Pride and Prejudicea (Ylpeys ja ennakkoluulo). Colin Firth oli vielä nuori mies, joka Darcyna löysi tien monen muunkin kuin pontevan Elizabeth Bennetin (Jennifer Ehle) sydämeen.

Historiallista draamaa tehdään silloin tällöin meilläkin, vaikka epookin lavastaminen on kallista puuhaa. Puolivillaisestihan siihen ei kannata ryhtyä, sillä halpa tai hutelo jälki synnyttää vain myötähäpeää. Käypiä aiheita löytyy kyllä, kunhan kadonnutta aikaa koskeva sivistys löytää kompukseen kykenevien käsikirjoittajien kanssa.

HELSINKI 1860-LUVULLA, pieni parinkymmenentuhannen asukkaan kaupunki, mutta suuri näyttämö. Venäjän keisari käy pari kertaa tarkastamassa suuriruhtinaskuntaansa, jossa vireä kansalaistoiminta on käynnistymässä, niin politiikan, talouden kuin kulttuurin alalla. Järjestäydytään (tosin vanhanaikaisille sääty)valtiopäiville, joita juhlistetaan uuden rautatieaseman halliin somistetuilla tanssiaisilla.

Keisari saa hetkeksi sohvalle viereensä parikymppisen seurapiirikaunottaren Marie Linderin, jolla on sukutaustaa niin Venäjän (Musin-Pushkin) kuin Suomen (Stjernvall) ylhäisöpiireissä. Äitinsä kuoltua Marie on muuttanut Helsinkiin tätinsä Aurora Karamzinin luo, joka puolestaan on huolehtinut teräväpäiselle tytölle maailmannaisen kasvatuksen aina Ranskan retkiä myöten.

Siinä meille murroskautta kehystämään sopiva keskushahmo! Keisarilta tämä pyytää tilaisuuden saatuaan suorasukaisesti, eikö maaorjuudenkin lakkauttanut Aleksanteri myöntäisi alamaisilleen myös omantunnon eli uskonnonvapautta. Yleisen liberalismin ohella Marie oli omallakin asialla, sillä mieli teki kääntyä ortodoksista suomalaisten tapaan luterilaiseksi, samaan kirkkokuntaan miehensä ja lastensa kanssa.

AVIOLIITOSTA kaartinupseerin Constantin Linderin kanssa syntyi viidessä vuodessa neljä lasta, ja paljolti Marien perintörahoilla hankittiin Kytäjän kartano ja laajat tilukset. Fyysisen vetovoiman lisäksi paria yhdisti alkuun aikansa vapaamieliset aatteet, joiden viljely jäi intohimon ja välien viilentyessä enemmän eläväisen vaimon kuin jäyhemmän miehen harrastukseksi.

Marie asettui 1860-luvun edetessä entistä tiiviimmin Helsinkiin, jonka seurapiireissä hän oli omiaan niin kulttuuri- kuin hyväntekeväisyystoimissa. Terveyden reistaillessa hän ryhtyi toteuttamaan myös kirjallisia taipumuksiaan nimimerkillä ”Stella”. Syntyi novelleja lehtiin, ja syksyllä 1867 ilmestyi kauniisti taitettu aate- ja ajanvieteromaani En qvinna af vår tid.

Omintakeinen ja kiinnostava, Zacharias Topelius kehui äidilleen Sofialle oltuaan pienen piirin illanistujaisissa, jossa tekijä itse luki tuoretta kirjaansa ääneen: kreivitär Linder oli viileässä Pohjolassa kuin kuusta pudonnut ilmiö (”hon är ett fenomen i vår kulna nord, liksom fallen hit ifrån mån”).

AINUTLAATUISENA teosta pitivät muutkin, mutta eivät välttämättä suhteutuneet siihen yhtä suopeasti. ”Tällä uudella romanilla on ihan yksinäinen paikka meidän maan kirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaisen sivistyksen”, Kaarlo Bergbom arvioi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. ”Kirja on kosmopolita tarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta.”

Marie oli pannut päähenkilöönsä Lucyyn paljon itseään, mutta Bergbomin mielestä tämä muistutti ”enemmän Franskalaisista ja Saksalaisista perikuvista […] kuin Englantilaisen tai Suomalaisen kirjallisuuden naisihanteista”. Romaani oli hänestä sitä paitsi vanhanaikainen, ”samalla artistokratillinen ja vallankumouksellinen”:

”se saarnaa nerollisen ylimys-naisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen elämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin ahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja 30:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat tavallisesti konservativia ja kansanvaltaisia.”

Bergbom katsoi, että ”tyhjä liberalisuus alkoi kummitella” Suomessa tehtyään jo melkein kokonaan tehtävänsä muualla Euroopassa. Oliko kysymys naisen ”emancipationista” tulossa täällä muotiin, kun se oli jo kauan ollut vanhan-muotista ulkomailla. Muissakin kritiikeissä paheksuttiin todellisuuspakoisena kypsymättömyytenä sitä, kuinka Stella asetti naisen yksilöllisen vapauden perheessä toteutuvien velvoitteiden edelle.

VOI PROVINSSIN mestaroivat miehet, jospa olisitte tienneet, mitä oli edessä. Mutta Henrik Ibsenin Noraan ja Nukkekotiin oli matkaa vielä yli kymmenen vuotta, eikä Minna Canth ollut julkaissut vielä riviäkään…

Linder oli suunnitellut kokonaista tutkielmien sarjaa naisten asemasta yhteiskunnassa, mutta Lucyn tarina ei saanut jatkoa. Kirjailija kuoli vuonna 1870 ehtimättä täyttää kolmeakymmentä. Pikainen elämä läpi aatteiden ja unelmien (”ett snälltåg genom tankar och drömmar”), tukijansa Topelius valitteli, sillä Mariella olisi ollut paljon annettavaa.

Edelläkävijä Linder oli eittämättä suomalaisessa feminismissä. En qvinna af vår tid on luettavissa alkukielellä ilmaiseksi netin digitaalisissa palveluissa, ja Antikvariaatti Vilhon pitäjän Benita Holopaisen kulttuuriteon ansioista se on saatavissa myös suomeksi (Aikamme nainen, 2009; 4. p. 2023).

Kömpelyyksistään huolimatta kirja on enemmän kuin kuriositeetti ajalta, jolloin avioliitto oli naisen kohtaloa määrittävä kysymys. Sopii muillekin kuin Jane Austenin ystäville.