DANNY SMIRICKY on 1900-luvun kirjallisuuden suuria henkilöhahmoja, joka seikkailee teoksesta toiseen läpi Josef Škvoreckýn laajan tuotannon. Kaareen mahtuu poikavuosia Tšekkoslovakian nuoressa demokratiassa, saksalaismiehitys ja sota, pari vuosikymmentä kommunistista totalitarismia, Prahan kevättä ja sitä seurannutta emigrantin elämää Atlantin takana.

Otavan kirjastossa vuonna 1988 ilmestynyt romaani Ihmismielten insinööri on eräänlainen tuhti retrospektiivi tähän kaikkeen. Leevi Lehto käänsi sen englannista, jolla Smirickyn polveilevat vaiheet ovat meille tšekkiä taitamattomille muutenkin kiitettävästi saatavilla. Varhaistyöstä The Cowards (1949/1958) sopii aloittaa.

ON ŠKVORECKÝLTA sentään toinenkin suomennos, Luutnantti Boruvkan murheet, jonka Kirsti Siraste käänsi SaPo-sarjaan vuonna 1982. Dekkari siis, tai paremminkin sikermä osin toisiinsa kytkeytyviä rikosjuttuja, joita tuottelias tekijä kirjoitti 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Tšekkoslovakian kulttuurielämässä alkoi näkyä vapautuminen ahtaasta stalinismista, vaikka suoranainen yhteiskuntakritiikki pysyi vielä rivien välissä. ”Kuusikymmenlukulaisuus” läpäisi kylmän sodan rautaverhoa, ja Puola esimerkiksi tunnettiin eurooppalaisen jazzin johtotähtenä. Saksofoni oli myös Škvorecký/Smirickyn tunnussoitin.

Rikospoliisi Boruvka oli hänkin ollut armeijan soittokunnan ensimmäinen alttosaksofonisti ja tiesi, miten sen puhaltaminen pauhaa päässä. Omakohtaisesta kokemuksesta on sitten apua, kun jazzetydejä säveltävää tenoristia narautetaan murhasta. Prahassa tuntuu kaikkiaan svengaavan: on revyytä ja tanssityttöjä ja niihin liittyviä aktiviteetteja.

Mutta myös sukupolvien välinen kuilu. Siinä missä Pappa Boruvka katselee mieliksensä televisiosta schlaageritähti Yvetta Simonováa, hänen teini-ikäinen tyttärensä Zuzanka kiinnittää seinään kuvan partasuisesta banjonsoitajasta ja fanittaa koulunsa big beat -ryhmän The Backside Slappersien käsittämätöntä ja vastenmielistä meteliä.

ŠKVORECKÝ OLI väitellyt tohtoriksi Thomas Painesta, kääntänyt niin Hemingwayta, Scott Fitzgeraldia ja Faulkneria kuin Hammettia ja Chandleria, joten hän tunsi amerikkalaisen ”hapatuksen” viehätyksineen läpikotaisin. Boruvkan murheet seurailevat lämpimän satiirisessa sävyssä kuitenkin enemmän Švejkin viitoittamaa traditiota kuin kovaksikeitettyä Marlowea.

Itse rikosjuonet eivät ole kummoisia. Mutta olihan sekin jo jotain, että reaalisosialismin arkipäivässä tapahtui murhia, joiden takana eivät olleet viekkaiden kapitalistien komplotit vaan inhimilliset ihmiset. Muuttuiko meininki myöhemmin ja millä tavoin, se täytyisi lukea niistä kolmesta kertomuskokoelmasta, joissa Boruvka palaa arvoitusten ääreen uusissa olosuhteissa.