”MEDELÅLDERSKRIS?” Jörn Donner ihmetteli omaa nimeään kantavassa kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1980, suomeksi WSOY:n Ihmisen ääni -sarjassa. Keski-iän kriisin sijaan hän tunsi olevansa puolimatkassa syntymän ja helvetin välillä.

Puolimatkassa sen vuoksi, että kirjoitettuaan aktiivisesti 30 vuotta hän 46-vuotiaana saattoi olettaa saman verran olevan vielä edessä. Donner päivitti sitten arviotaan vuonna 1998 ilmestyneen kirjansa Miksi olen aluksi: Luovaa aikaa oli parhaassa tapauksessa jäljellä 16 vuotta.

Molemmat takarajat ovat paukkuneet, mies on ylittänyt itsensä ja luonnonlait mennen tullen. Yli tuhatsivuisen 80-vuotispäiväksi ilmestyneen Mammutin (2013) jälkeen on saatu tasaiseen tahtiin pari romaania, analyyseja Ruotsin ja Suomen tilasta, päiväkirjanomaisia pohdintoja sekä sukupolvien välistä kirjeenvaihtoa Rafael-pojan kanssa.

Joka vuosi on jotain painossa, parhaina kaksi. Kirjoitan, siis olen. Tai niin kuin Donner Ihmisen äänessä muotoili ajattelevansa kaksisormijärjestelmällä: ”Jag tänker med fingrarna. (Två stycken.)”

MAALISKUUSSA JULKAISTU Sista striden/Viimeinen taisto päättyy Hamletin loppurepliikkiin, jossa ”jää vain hiljaisuus”. Ennen kuin siihen päästään, merkinnät läpi kirjan ovat olleet enimmäkseen apeahkoa jäähyväisten jättämistä.

Vuosien paino, voiman ja vitaalisuuden kaiho, kuoleman varjo.

Väliin lukija etääntyy miettimään, miksi seurata vanhan miehen vattan ja suolen päivittäistä toimintaa. Mutta kymmenien kirjojen jälkeen suhde tekijään on muuttunut henkilökohtaiseksi, kuin kyselisi tutuksi käyneen kaverin kuulumisia.

Montako meitä on, en tiedä. Myös Donner tuntuu kerta toisensa jälkeen päätyvän vastaavaan avoimeksi jäävään aprikointiin asioiden merkityksen ja mielekkyyden edessä.

VIIMEISEN TAISTON pääotsikko on Suomi/Finland II. ”Ykkösosa” ilmestyi 2017, ikään kuin 50 vuotta aikaisemman Uuden maammekirjan kunniaksi tai muistoksi. Siinä ajassa intellektuaalinen intohimo yhteiskunnan analysointiin on hiipunut lähinnä aforistiseen, ellei anekdoottien muotoon.

Parhaimmillaan osuu yhä terävästi, kuten: ”Politisk sentimentalitet är motbjudande och leder ingenstans.” Toisaalta mietin, miksi Donner aina vain uudestaan asettui ehdolle eri vaaleissa, vaikka hänen kirjoistaan ei juuri löydy politiikasta positiivisia kommentteja. Saati poliitikoista.

Muistelen aikanaan kuulleeni hänen kommentoineen osallistumistaan sillä, että tarvitsee johonkin suuren romaanisarjansa tulevista osista aineistoa ja näkemystä kunnallispolitiikasta. Vitsailu saattaa olla urbaania legendaa, en tiedä, mutta perustelu sinänsä mitä pätevin.

Suomen Eurooppa-suhteen eteen Donner on työskennellyt 1950-luvulta lähtien kuin vaikutusvaltainen yhden miehen ajatuspaja ja lobbaava viestintätoimisto. Eurooppa-kirjaansa hän muistelee yhtenä parhaista ”raporteistaan” ja suree sen(kin) vaipuneen unohduksiin: ”Tanken på ett enat Europa var aktuell då, 1990. Den är helt inaktuell 2019, utom för mig.”

KUN DONNER VUONNA 2013 nousi vielä kerran varasijalta eduskuntaan, kaikki eivät olleet yhtä ihastuneita siihen, että kasikymppiselle raivattiin paikka arvostetun ulkoasiainvaliokunnan jäseneksi. Senioriteetilla on tietty painoa, mutta joku aina joutuu väistymään tieltä.

Se aika on ohitse, Mammutti tekee nyt toisille tilaa. Maaliskuussa Donner haki eroa Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenyydestä terveydellisten syiden vuoksi.

Jääköön muu, muttei kirjoittaminen. Kirjekirjassa Innan du försvinner/Ennen kuin olet poissa (2018) Donner laskeskeli, että tilastojen mukaan hänellä olisi vielä 5,7 vuotta elinaikaa. Velimieskin oli yli 90 ja julkaissut vastikään hienon tieteellisen artikkelin.

Siis Viimeisen taiston jatko-osaa odotellessa.