”The Brits are funny but not very good at sex. The Italians are good at sex but not very funny. The French are intellectual. The Germans always wait for the green man before crossing. And when they’re not knocking out high-quality furniture and committing suicide the Scandinavians sit in the darkness and think about doing it.”

Robert Ferguson: Scandinavians

BRITTI ROBERT FERGUSON MUUTTI vuonna 1983 yli kolmikymppisenä Norjaan. Naisen perässä, kuten tapana on, ja jäi sille tielleen. Sittemmin hän on kirjoittanut muun muassa elämäkerrat Knut Hamsunista ja Henrik Ibsenistä, kirjan viikinkien historiasta sekä kunnostautunut niin dramaturgina kuin kääntäjänä.

Tältä taustalta Fergusonilla on sekä kokemusta, näkemystä että kulttuurin tuntemusta pohtia Pohjolan ja sen asukkaiden olemusta, ikään kuin ulkopuolisen silmin. Scandinavians – In Search of the Soul of the North (2016) on vetävästi kirjoitettu kartoitus, joka persoonallisesta ja paikoin poukkoilevasta otteestaan huolimatta pyrkii pintaa syvemmälle.

Aikakerrostumissa liikutaan yli tuhannen vuoden perspektiivillä, mutta onneksi ei kronologisena tapahtumain kertaamisena. Ferguson kutoo kertomusten harsoa menneen ja nykyhetken välille jäljittäen näin mutkien kautta pääteemaansa, joka on skandinaavinen melankolia, alakulo ellei angst.

Onko se pelkkä kulttuurinen myytti, heppoinen stereotypia, joilla eri kansojen luonnetta yleistetään ja yksinkertaistetaan?

VASTAUKSELLA EI VÄLTTÄMÄTTÄ ole niin väliä, kun kysymys tarjoaa retkelle riittävät eväät. Vaatii melkoista jonglööraamista juontaa Abba ja Ikea samaan melankoliseen juureen kuin aikamme ”Nordic Noir”, jota nautitaan kansainvälisesti menestyneinä dekkareina ja tv-sarjoina.

Kun Ferguson kertoo hankkeestaan Gotlannissa sijaitsevassa kirjailijaresidenssissä, tanskalainen Jesper kuittaa: ”The Swedes and the Norwegians maybe, but we Danes aren’t melancholic.” Moni muukin skandinaavinen alkuasukas tuntuu matkan varrella tuumaavan, että britti romantisoi ja idealisoi heitä liiaksi asti.

Entä Suomi? Visbyn Baltic Centren keittiönpöydän ääressä vilahtaa joku suomalainen, mutta vain muutaman virolaisen ja latvialaisen rinnalla. Ainoa nimeltä mainittu suomalainen koko kirjassa on pianisti Olli Mustonen, jonka tulkintoja Bachin ja Šostakovitšin preludeista ja fuugista alkoholisoitunut norjalaistaiteilija kuuntelee ateljeessaan unettomina öinä. Noutaja on tulossa.

Mustonen ei ole päässyt kirjan hakemistoon asti, kuten ei ”Finland” ylipäätään. Islannin kääntymisestä kristinuskoon on sentään kokonainen luku, siinä missä Suomen vain pari kertaa mainitaan sotivan Neuvostoliiton kanssa.

NIIN PALJON KUIN POHJOLASTA puhummekin, Suomi rajautuu maailmalla Skandinavian ulkopuolelle, maantieteellisesti, mutta usein myös mentaalisesti. Kyse tuskin on tietoisesta syrjinnästä, vaan yksinkertaisesti tunnettuuden puutteesta. Ainakaan melankolian ja itsetuhoisuuden mittareilla ei tuhansien murheellisten laulujen maa jää naapureistaan jälkeen.

Ferguson jäljittää ”pohjoisen sielua” lähtökohtanaan Shakespearen Hamlet, Tanskan prinssi, joka pohtii olemassaolonsa valintoja Elsinoren (Helsingørin) linnassa Juutinrauman rannalla. Myöhemmiksi oppaiksi kelpaavat Ibsenin ja Hamsunin lisäksi Søren Kierkegaardin, Edvard Munchin, August Strindbergin ja Ingmar Bergmanin kaltaiset kulttuurin jättiläiset.

Suomalaiset eivät yllä samaan Pantheoniin, eivät kummallakaan kansalliskielellä, vaikka sinne monessa suhteessa kuuluisivat. Meidän minnacanthit ja einoleinot olivat kyllä syvästi eurooppalaisia, mutta eivät valloittaneet Eurooppaa. Edes Sibelius ei tällä kertaa pelasta.

Kuvaavan esimerkin tarjoaa Helene Schjerfbeck, jota Lontoon Royal Academy of Arts on parhaillaan nostamassa esille. The Guardian pohjusti näyttelyä komealla kattavalla artikkelilla, jonka ingressin mukaan taiteilijaa ei Britanniassa juuri tunneta. Jo otsikko oli paljon puhuva: ”Finland’s Munch”.

Juttu liittää Suomen Fergusonin hahmottelemaan viite- ja tulkintakehykseen. Näyttelyn toinen kuraattori vertaa Schjerfbeckiä tanskalaisen maalarin Vilhelm Hammershøin kanssa – ”sharing his melancholic grace”. Ja kun puhe kääntyy Helenen eleganttiin pukeutumiseen, ”One suspects that fashion offset Nordic darkness.”

MUISTAN LUKENEENI JOSTAKIN kirjallisuushistoriasta, että Suomea saattoi 1800-luvun lopulla pitää hetken aikaa melkeinpä Norjan kirjallisena alusmaana. Toisaalta venäläisillä klassikoilla on ollut yhtä lailla varhainen ja kestävä sija suomennetussa kaunokirjallisuudessa.

Siinä sitä ollaan, skandinaavisen ja slaavilaisen melankolian risteyskohdassa! Jotkut jakavat Suomen kuuluvaksi humalahakuiseen vodkavyöhykkeeseen, siinä missä Pohjanlahden takana osataan nautiskella hienostuneemmin punssikulttuurissa. Mutta on se Jeppe tunnetusti aikanansa juonut Tanskassakin.

Ulkoapäin katsoen Skandinavian maat on helppo niputtaa yhteen, mutta Fergusonin kirjakin muistuttaa niiden eroavaisuuksista, yhteisistä mentaalisista juonteista huolimatta. Pohjoismaana Suomi mahtuisi monella tapaa samaan konseptiin – onhan se ollut osa Ruotsin valtakuntaakin kaksi kertaa kauemmin kuin Skåne.