”ETNINEN KIRJALLISUUS ON pinnalla”, luovan kirjoittamisen opettaja tähdensi opiskelijalle iowalaisessa baarissa. ”Ja tärkeää sitä paitsi.” Pari kirjallisuusagenttia höysti, että markkinoilla nimenomaan tausta ja elämänkokemus erottavat kiinnostavan tekijän loppuun asti hiotun kirjallisuuden runsaasta joukosta.

Kymmenen vuotta sitten Nam Le aloitti näin metafiktiivisesti kansainväliseen menestykseen yltäneen novellikokoelman, esikoisensa, joka ilmestyi tuoreeltaan suomeksikin nimellä Merimatka (suom. Jonna Joskitt, Like 2009). Sen alussa myös ystävä neuvoi avaamaan kirjoitusjumia tarinalla Vietnamista, josta tekijä oli joutunut venepakolaiseksi noin kapaloikäisenä.

Toiset kavereista taas olivat läpeensä kyllästyneitä etniseen kirjallisuuteen, joka on ”täynnä loputtomia kuvauksia eksoottisista ruoista”. Ikään kuin ironisena kommenttina Nam Le kirjoitti muutama sivu myöhemmin isästään, joka kurottuu ottamaan sotajuttuja kertovassa ringissä puikoillaan ”erikoisherkkua: tuoreeseen hyytyneeseen ankanvereen upotettua jauhelihaa”.

Seuraavaksi ollaankin jo keskellä Vietnamin sodan hirmutöitä ”Quang Ngain provinssissa, Son Myn pitäjässä, Tu Cungin kylässä, joka sittemmin opittiin Yhdysvalloissa tuntemaan nimellä My Lai”.

MERIMATKAN JOHDANTONOVELLIN voi lukea taitavana väistöliikkeenä, jolla Nam Le markkeerasi taustansa, mutta pyrki sitten pontevasti kohti globaalia kirjallisuutta. Seuraavat viisi kertomusta sijoittuvat ympäri maailmaa, Kolumbian rikollismafiasta New Yorkin Carnegie Halliin ja australialaisen pikkukaupungin teineistä sota-ajan Hiroshimaan sekä ajatollahien Teheraniin.

Irtiottoa oma- ja sukukohtaisesta tunnustuksellisuudesta korostaa sekin, että kertojanäkökulma vaihtelee laajalla kirjolla sekä sukupuolen että henkilöiden iän osalta. Kriitikot ihastelivat, kuinka varmalla otteella nuori kirjailijanalku liikkui ajassa ja paikassa heti esikoisteoksessaan.

Silti kirjan koskettavimmaksi osuudeksi nousee sen päättävä niminovelli, joka kuvaa venepakolaisten lähtöä Vietnamista kohti epämääräisiä määränpäitä. Väki viruu päiväkausia Etelä-Kiinan meren paahteessa surkeassa paatissa, jonka ahtaus – vaan ei ahdistus – hellittää sitä mukaa kun kesken koettelemuksen uupuneet päätyvät laidan ylitse.

Kansi on jo puolityhjä, kun horisonttiin viimein piirtyy maata. Liian myöhään lapsirukalle, jota tämän nuori äiti on toisen tytön kanssa pitkin matkaa hoivannut. Kirjan päätös laivan kokassa  on kaikessa raadollisuudessaan mykistävän hieno:

”He jäivät seisomaan vaiti, katsomaan eteenpäin pärskeet kasvoillaan, kiinnittivät katseensa ja ajatuksensa edessä siintävään niemimaahan, tuohon käsittämättömään paikkaan, etteivät joutuisi näkemään kuinka veneen perässä miehet riisuivat huovan, heijasivat pientä ruumista kerran, kaksi, kolme kertaa ennen kuin päästivät irti ja heittivät sen niin kauas taakse kuin jaksoivat, jotta se ei olisi enää näkyvissä haiden iskiessä.”

SILMIEN EDESSÄ SIINSI todennäköisesti Malesia, jonka leireiltä venepakolaiset ohjautuivat eteenpäin kuka minnekin, aina Suomea myöten. Nam Len perhe asettui Australiaan, jossa poika kävi koulut ja valmistui lakimieheksi. Juristin hommat saivat kuitenkin jäädä, kun kutsumus vei kirjoittajakoulutukseen Yhdysvaltoihin.

Merimatkan menestyksen jälkeen huippuunsa viritetyt odotukset eivät ole toistaiseksi täyttyneet. Googlen verkkokalastuskin tarjoaa koko lailla laihan saaliin. Viime keväänä näkyy sentään ilmestyneen Nam Len satasivuinen essee Australian eturivin kirjailijasta David Maloufista Writers on writers -sarjassa.

Kirjallisuuslehti Grantassa Nam Le tuskailee edelleen sen kanssa, että häntä yritetään käyttää positiivisen pakolaispropagandan mannekiinina. Samassa numerossa kosovolainen ”kohtalontoveri”, kaksivuotiaana Suomeen saapunut Pajtim Statovci avaa omia henkilökohtaisia taustojaan kirjailijantyölle. Tukena on katkelma Tiranan sydämen tuoreesta englanninnoksesta Crossing (engl. David Hackston, Pushkin Press 2019).

Siirtolaisuus perinteisesti ja pakolaisuus erityisesti vaativat työstämistä, johon kirjallisuus tarjoaa koskettavia keinoja yli maantieteellisten ja kielellisten rajojen. Kanadaan päätyneen Kim Thúyn Ru (suom. Marja Luoma, Gummerus 2019) esimerkiksi on pieni helmi, joka välittää venepakolaisperheen kokemusta kahdessa maailmassa ja niiden välillä lähes vastustamattomin impressionistisin vedoin.

Vietnamin sotien – enimmäkseen länsimaalaisten määrittämien katseiden ja traumojen – alta alkaa avartua näkökulmia niiden seurausten ja itse vietnamilaisten historiaan.