KESKELLÄ VÄINÖ LINNAN ”Pentikulman-kierrosta” Urjalassa tulee vastaan yllättävä sotahistoriallinen muistomerkki. Ei, kyse ei ole sen enempää punakapinan kuin vapaussodan taistelu- tai terroripaikasta, saati nuijasodasta.

Kankaanpäänmäen puolustusvarustus on peräisin ensimmäisen maailmansodan vuosilta, jolloin keisarillinen Venäjä pelkäsi keisarillisen Saksan joukkojen maihinnousua Suomen suuriruhtinaskuntaan ja edelleen etenemistä tältä luoteiselta sivustalta kohti Pietaria.

Vallituksia erottaa yhä maastosta, mutta niitä kävellessä tulee epätodellinen olo. Siis kuvittelivatko linnoitusupseerit ja -insinöörit oikein tosissaan karttojensa ääressä, että tällä pienellä metsätörmällä syvällä sydän-Suomen sisämaassa padottaisiin hyökkäävää suurvaltavihollista?

Päällepäinhän Pietari näytti suojatulta poukamalta, kun Suomenlahden molemmat rannikot, sekä Viro että Suomi, kuuluivat Venäjän keisarikuntaan. Mutta maihinnousut olivat mahdollisia varsinkin, kun Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut 1905 kaukana Tsushiman meritaistelussa Japania vastaan.

Suursodan sytyttyä Venäjä satsasikin sitten paljon rahaa ja vaivaa rannikkopuolustukseen ja maalinnoituksiin, satoihin kohteisiin Suomen alueella. Urjalaankin saapui runsaasti rakennusjoukkoja, niin venäläistä sotaväkeä kuin monenmoista työmiestä muilta paikkakunnilta.

Porukkaa majoitettiin muun muassa Honkolan palokunta- ja työväentaloille, jotka sittemmin ovat sulautuneet yhteiseksi kansallisomaisuudeksi Linnan Pohjantähti-trilogiassa. Sen toisessa osassa kuvataan eläväisesti, miten vallitöiden myötä ”kylä reväistiin irti tavanomaisesta elämästään”.

URJALAN LINNOITUSLINJALLA ei lopulta tapeltu kuin kortti- ja ryyppyringeissä. Mutta eivät Pietarin perspektiivistä Eurooppaa katselleet strategit aivan väärässä olleet. Saksan sotilasmahti saavutti 1918 Suomessa vahvat asemat, ja sen kukistumisen jälkeen englantilaiset käyttivät Kannasta tukialueenaan muun muassa Kronstadtiin suuntautuneisiin operaatioihin.

Unohtamatta suomalaisten omia heimoretkiä ja terrori-iskuja itärajan taakse. Mannerheim sentään malttoi – houkutuksista huolimatta – olla lähettämättä valkoista armeijaansa vapauttamaan Pietaria bolševikkivallasta.

Suuriruhtinaskunta oli ollut idän etuvartio, mutta nyt Suomen rintamasuuntaa kääntyi päinvastaiseksi. Takana oli Uuno Kailaan sanoin ”Länttä ja Eurooppaa”, jota nuori tasavalta sankarillisesti varjeli. ”Tulkoot hurttina aroiltaan! / Mahtuvat multaan tänne.”

Uhon tueksi ei tosin ollut helppo löytää turvallisuuspoliittista perusratkaisua, johon nojautuen vakiinnuttaa saavutettua itsenäisyyttä. Suhteet Ruotsiin kangertelivat, ja niin sanottu reunavaltioyhteistyö Baltian maiden ja Puolan kanssa tuntui pidemmän päälle sisältävän enemmän riskejä kuin turvaa.

Olennaiseksi koettiin estää luisu takaisin osaksi Venäjä-keskeistä järjestelmää, kun siitä kerran oli rimpuiltu irti. Neuvostoliiton ehdotukset hyökkäämättömyyssopimuksesta eivät vielä 1920-luvulla maistuneet. Nimet sellaiseen vedettiin kuitenkin vuonna 1932, vaikka luottamus paperin painoarvoon oli molemmin puolin hauras.

Kansainliiton jäsenyys antoi Suomelle kyllä tärkeän kansainvälispoliittisen referenssin, mutta sen tarjoamat turvatakuut eivät olleet häävit. Etenkään vuoden 1934 jälkeen, kun mukaan kollektiivista rauhaa organisoimaan tuli myös Neuvostoliitto – eli se maa, jota vastaan suojaa kaivattiin.

Vielä ehdittiin yrittää pohjoismaista puolueettomuutta, ennen kuin totuuden hetki koitti marras–joulukuussa 1939. Stalin sanoi hyökkäämättömyyssopimuksen irti ja hyökkäsi. Kansainliitto erotti viime töikseen ennen halvaantumista Neuvostoliiton jäsenyydestään, mutta siitä ei ollut Suomelle kuin kitkeränmakuista moraalista iloa.

TOISEN MAAILMANSODAN lopputulos tiesi Suomen siirtymistä takaisin Venäjän sotilaalliseen ja osin poliittiseen etupiiriin. Taistelukentillä oli sentään onnistuttu turvaamaan itsenäisyyttä niin, että ero kansandemokraattisiin satelliitteihin oli kategorinen, enemmän kuin kukonaskeleen mittainen.

Keväällä 1948 solmittu YYA oli etupiirisopimus, mutta sen soveltaminen kylmän sodan vuosikymmeninä jäi selvästi lähemmäksi minimiä kuin maksimia. Näinkin siinä oli nielemistä riittämiin, kaikesta reaalipoliittisesta ja liturgisesta suitsutuksesta huolimatta.

Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän kanssa YYA-sopimus sitten siirrettiin tammikuussa 1992 ”historian roskakoriin ilman yhtäkään kiittävää sanaa”, kuten mukana ollut Jaakko Blomberg on kuvannut. Suomi erkautui selkeästi Moskova-keskeisestä järjestelmästä hakemalla lisäksi jäsenyyttä Euroopan unioniksi muuttuvassa läntisessä yhteisössä.

Uuteen perussopimukseen Venäjän kanssa kirjattiin kuitenkin turvallisuuspoliittista jatkuvuutta, hyvän naapuruuden elementtejä. Sopimuspuolet lupasivat pidättyä voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä toista vastaan. Keskinäiset riidat selvitettäisiin rauhanomaisin keinoin YK:n ja ETYKin asiakirjojen mukaisesti.

Avunannosta ei enää puhuttu mitään, mutta muuten Suomi antoi saman sotilaallisen garantian, joka oli jo hyökkäämättömyys- ja YYA-sopimuksen ytimenä: ”Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.”

ANTTI RINTEEN HALLITUKSEN ohjelmassa herätti huomiota turvallisuuspoliittisesti hiukan väljempi linjaus, jonka mukaan ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”. Se pyrkii hälventämään huolia, joita tiivistyvä puolustusyhteistyö paitsi Ruotsin, myös NATOn ja sen johtavien asemahtien kanssa saattaa Venäjällä aiheuttaa.

Samalla yksipuolinen vakuutus rakentaa edellä kuvatulle traditiolle. Suomalaisesta näkökulmasta on turhanaikaista puhua Suomen kautta Venäjään kohdistuvasta uhkasta, mutta suurvallan mentaalinen muisti on pitkä. On sieltä tultu ennenkin.

Toisaalta Suomi on Sauli Niinistön johdolla kannattanut voimakkaasti Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista. Presidentti on kertonut kyselleensä jo vuosia EU-maiden johtajilta, mitä nämä oikein ymmärtävät Lissabonin sopimuksen avunantoartiklalla 42.7.

Vaan eipä esimerkiksi Baltian maissa taideta tietää sen konkreettisemmin, miten Suomi tulkitsee saman lausekkeen velvoittavuutta. Lievennettiinhän artiklaa aikanaan lähinnä kai sotilaallisesti liittoutumattomia ajatellen toteamuksella, että se ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.

Jos tahtoo maalata piruja Itämeren turvallisuuspoliittiseen maisemaan, niin kriisin kohdatessa Suomen avunanto – mitä se sitten sisältäisikään – vaikkapa Virolle voisi hyvinkin Venäjän näkökulmasta näyttäytyä ”vihamielisenä tarkoituksena”. Toki silloin oltaisiin jo keskellä sellaista selkkausta, jolla tässä ei ole mielekästä spekuloida pidemmälle.

”EMME KUITENKAAN VOI tässä hetkessä rakentaa omaa turvallisuuttamme sellaisen varaan, mitä ei vielä ole”, presidentti Niinistö totesi elokuussa Suomen suurlähettiläille EU:n yhteiseen puolustukseen viitaten. Sotilaallisesti on pidettävä huolta kansallisesta toimintakyvystä, jota laaja kirjo läntistä yhteistyötä täydentää eri tavoin.

Poliittisten keskipakoisvoimien kasvaessa ei voi sulkea pois sitäkään vaihtoehtoa, että paljosta puheesta ja lukuisista aloitteista huolimatta Euroopan unioni jää turvallisuuspoliittisesti pehmeäksi paperitiikeriksi. Kuin Kansainliitto aikanaan, vaikka yhteiset struktuurit ovatkin nyt täysin toista luokkaa.

Aseteknologiat ja sotastrategiat ovat sadassa vuodessa muuttuneet, elleivät mullistuneet Urjalan varustuksista, ja monenmoiset kyber- ja hybridiulottuvuudet kuuluvat nykyään turvallisuuspolitiikan arkipäivään. Siitä huolimatta voimme olla varmoja, että Pietarissa ja Moskovassa yhä katsellaan myös karttoja ja pohditaan, millaisia puskureita puolustus Venäjältä edellyttää.

 

Jukaistu Kanavassa 7/2019