RUOTSILLA ON GRETA, nyt Garbon lisäksi myös Thunberg, jonka Time Magazine valitsi vastikään vuoden henkilöksi. Vahvoja vangitsevia naisia, tai toinen vasta teinityttö, mutta ikonisia tähtiä molemmat.

Naapurissa on totuttu siihen, että sieltä tulee kansainvälisiä kuuluisuuksia. Eikä ajatus sukupuolten välisen tasa-arvon johtavasta maasta ole sekään ruotsalaisten omakuvalle aivan vieras. Feminististä ulkopolitiikkaa he ajavat päät pystyssä niin Donald Trumpien, Vladimir Putinien ja Xi Jinpingien seurassa kuin Saudi-Arabiassa.

Mutta nyt on Suomellakin omansa, Sanna Marin. Maailmalla on kiinnitetty valtavasti huomiota nuoren näyttävän naisen nousuun pääministeriksi – eli poliittisen johtajan paikalle, jolle Ruotsissa eivät ole yltäneet kuin miehet.

KANSAINVÄLINEN MAINE kasaa kenelle tahansa painetta pitää pää ja paketti kasassa, oli sitten nuori tai vanha. Ikään kuin pääministerin homman hanskaamisessa pelkän kotimaisen katseen alla ei olisi jo itsessään riittävästi haastetta.

Ja kuorma kasvaa, kun päälle pannaan sukupolvitoiveita ja -unelmia. Uuden hallituksen ensimmäisessä tiedotustilaisuudessa uutistoimisto AP:n toimittaja viittasi brittitabloidi Daily Mailin nimittäneen Marinia Instagram-ajan poliitikoksi ja kysyi, aikooko tämä jatkaa yksityiselämänsä aika avointa jakamista sosiaalisessa mediassa.

Marin vakuutti olevansa pääministerin tehtävästä huolimatta yhä yksilö, aito ja todellinen ihminen. Käyttäytyminen ei tule muuttumaan, vaikka varovainen pitää tietysti olla ja ottaa huomioon, että uudessa roolissa sanomiset ja esiintymiset voidaan liittää koko hallitukseen.

Paikalla olleesta viisikosta opetusministeri Li Andersson halusi lisätä, että yhteiskunnalle tekisi hyvää tuntea poliitikkonsa paremmin. ”Minkälaisesta musiikista pidämme, mitä teemme vähällä vapaa-ajallamme, miten kemiamme toimivat yhteen kun neuvottelemme kulissien takana.” Ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

LÄPINÄKYVYYS ON MONESSA hyväksi, mutta myös aikamme mantra. Voi olla, että suhtautuminen siihen on jossain määrin sukupolvisidonnaista, jolloin post-viisikymppisenä (miehenä) edustan jo mennyttä maailmaa.

Vierastan ajatusta, että politiikkaan ryhtyvän ja sen johtopaikoille pyrkivän tulisi avata ja altistaa sille koko persoonansa ja elämänsä. Algoritmien kasvattaessa otettaan oikeudesta yksityisyyteen on tullut yhä tärkeämpi yhteiskunnallinen kysymys.

Pitääkö poliitikon olla läpeensä julkinen eläin, kaikkien omaisuutta, koska saa oikeutuksensa toimia kansalaisten antamalla mandaatilla? Siitäkin on vahvoja viitteitä, että monelle potentiaaliselle toimijalle tämä on liian korkea hinta maksaa politiikkaan osallistumisesta.

Rajan vetäminen julkisen ja yksityisen väliin on taitolaji, jossa jotkut pärjäävät paremmin kuin toiset. Joskus rajan murtumista ei kykene kukaan kontrolloimaan, ja sen jälkeen on nopeasti jahti päällä.

SANNA MARIN ON VASTANNUT varmasti tuskastuttavan usein toistuviin kysymyksiin nuoresta iästään korostamalla asiakysymysten merkitystä ja hoitamista. Siitä huolimatta hän hallituksineen on irtipääsemättömästi myös brändi.

Heti hallituksen nimittämisen jälkeen somessa levisi maailmalle pensaspalon tavoin kuvia, kuinka Suomea johtaa nyt viisi naista. Kansallistunto on asiasta yhä korkealla, mutta ylenpalttinen hypetys tekee asiasta samalla haavoittuvan.

Suomessa on aikaisemmin ollut kaksi naista pääministerinä, joista toinen kesti kymmenen viikkoa ja toinen kymmenen kuukautta. Ne eivät ole Marinin mittapuut, mutta kyllä häntä väistämättä tarkastellaan myös siinä jatkumossa, vaikka sitä ei ole poliittisesti korrektia korostaa.

Ja kuten Alexander Stubb on oman kokemuksensa pohjalta todennut, moni toivoo pääministerin epäonnistuvan. Se on Suomen kannalta tyhmää, puolueväriin katsomatta. Poliittinen järjestelmämme ja maan tulevaisuus kaipaavat kompastumisten sijaan onnistumisia.