VIHREILLÄ ON OLLUT Suomessa kymmenen ministeripostia sitten kevään 1995, jolloin Pekka Haavisto nimitettiin Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen. Niistä puolet on kantanut puolueen perusprofiilille sopivasti vastuuta ympäristöasioista tai/ja kehitysyhteistyöstä.
Kuukausilla mitaten pestit kattavat vielä suuremman siivun vihreille toistaiseksi siunaantuneesta hallitsemisen kakusta, noin 55 prosenttia.
Tie sosiaalisektorille aukeni, kun Osmo Soininvaarasta tuli 2000 pätkäperuspalveluministeri Lipposen toiseen hallitukseen. Tarja Cronberg ja Anni Sinnemäki puolestaan hoitelivat työministerin tehtävät Matti Vanhasen kakkosessa ja Mari Kiviniemen lyhyellä pääministerikaudella (2007–2011).
Niissä istui oikeusministerinä Tuija Brax, mikä merkitsi vastuualueen laajennusta. (Vihreiden kansanedustajasta Paavo Nikulasta tosin oli 1998 tehty oikeuskansleri.) Temaattisesti kiinnostavaa oli myös valtion omistajaohjauksen uskominen Jyrki Kataisen ”sixpackissa” 2011 Heidi Hautalalle, jolle kylläkin kävi siinä hommassa vähän kurjasti.
KEVÄÄN 2019 EDUSKUNTAVAALIT merkitsivät vihreille läpimurtoa raskaaseen sarjaan, vaikka 11,5 prosentin ääniosuus ja 20 kansanedustajaa eivät sinänsä oikeuttaisikaan puhetta suuresta puolueesta. Toukokuun eurovaaleissa tuli sitten kakkossija 16 prosentin kannatuksella.
Hallitusneuvotteluissa vihreiden painoarvoa kasvatti vaalivoittajan aura sekä ylipäätään puolueiden kannatuksen tasaisuus. Saaliiksi lohkesi kolme keskeistä ja ”kovaa” salkkua ajatellen aikamme haasteita. Ympäristöministerikin kasvoi nyt nimikettä myöten myös ilmastoministeriksi.
Puolueen nuori puheenjohtaja Maria Ohisalo ei pelännyt panna päätään siihen silmukkaan, jonka sisäministerin pesti väistämättä poliitikolle muodostaa. Sisäinen turvallisuus suojelupoliisia myöten ja pakolaispolitiikka ovat paloherkkiä sektoreita, jotka polarisoivat niin puoluekenttää kuin yleistä mielipidettä.
Jos isoksi haluaa, on rohjettava isoisten kisoihin, vaikka siitä olisi leikki kaukana. Samalla lankesi ulkoministerin salkku luontevasti Pekka Haaviston kannettavaksi – potentiaalisesti pohjustamaan vaikka presidenttitietä, jos kolmas kerta sen onnen soisi.
”REALISTI, SIKSI VIHREÄ” taisi aikanaan kuulua Osmo Soininvaaran vaalilause. Se markkeerasi linjavalintaa liikettä jakaneiden ”realojen” ja ”fundien” välillä sekä irtiottoa taivaanrannan maalareista, mutta alleviivasi samalla ympäristökysymysten ohittamatonta keskeisyyttä. Toisaalta uskottavuuden lunastamiseksi tuli kestäviä vastauksia tarjota politiikan kaikille lohkoille.
Ulkoministerin ja sisäministerin tehtävät ovat sellaisia, joissa raaka realismi ja korkeiden ihanteiden idealismi uhkaavat törmätä, ennemmin tai myöhemmin. Nykymaailma ei ole tältä osin kulkemassa helpompaan suuntaan, kuten sekä Haavisto että Ohisalo ovat saaneet kouriintuntuvasti todeta jo ministerivastuidensa alkutaipaleella.
Molemmilla on kapasiteettia yllin kyllin, Haavistolla kokemustakin. Vihreät käyvät nykyisessä hallituskoalitiossa kenties ratkaisevaa tulikoettaan siitä, onko heistä kasvamaan kansakuntaa kantavaksi poliittiseksi voimaksi, sen yhdeksi kulmakiveksi. Näytön paikka on vallan kahvassa – ja se on nyt. Ekomerkkien aika on jo ajat sitten ohitse.